Lihavat laihtukoon keinolla millä hyvänsä?

Mun ensimmäisen kehotekstin jälkeen oon aika useassa keskustelussa saanut palata aiheeseen etenkin rakkaan äitini kanssa. Hän ei ehkä ollut perillä syömisongelmieni laajuudesta, eikä mikään ihme - ongelmia peitellään ja salataan viimeiseen asti. En itse ole vanhempi, joten en ehkä pysty täysin samaistumaan siihen kipuun joka kaikuu äitini äänestä hänen kysellessä "miten mää en tajunnut, miten mää en huomannut?"

Minusta asiasta ei voi kuitenkaan syyttää ketään läheistä. Kulttuurissa, jossa moni vuorotellen laihtuu ja lihoo, me yleensä pidetään painon nousua kontrollin menettämisenä, huonona asiana, kun taas painon pudotusta merkkinä terveellisyydestä, onnistumisesta. Siksi oikea kysymys ei ole lainkaan, miksi äitini ei huomannut, vaan miksi kukaan ei kysynyt.

Tällä viittaan lähinnä terveydenhuollon ammattilaisiin. Terveydenhoitajani tai lääkärini eivät kertaakaan tulleet kysyneeksi, miten aiemmin ylipainoinen teini on yhtäkkiä alle puolessa vuodessa laihtunut lähes 30 kiloa. Laihtuminen voi olla oire monesta eri sairaudesta, mutta kun ylipainoinen ihminen laihtuu, se on aina vain hyvä asia. Minä sain paljon kehuja terveydenhuollolta painonpudotuksesta. Se oli kuulemma loistava suoritus.

Terkkarille tuskailin, että nyt paino on jumissa. Hän vastasi, että jatka vain samaan malliin, kyllä se paino siitä vielä putoaa. Hän ei kysynyt, millainen ruokavalioni on nyt, tai syönkö tarpeeksi monipuolisesti, vaikka ruokavalion yksipuolistuminen on yleinen ilmiö painonpudottajilla. Itse tietysti uskoin, että kurkku, raejuusto ja kananmunan valkuaiset muodostivat täydellisen ruokaympyrän, sillä kalorilaskuri kertoi minun syövän tarpeeksi proteiinia ja kasviksia, ja minimaalisen määrän kaloreita, hiilareita ja rasvaa! Kun lääkäri määräsi minulle lääkityksen ahdistukseeni, panikoin sivuoireissa mainitusta painonnoususta ja sanoin, etten halua aloittaa lääkitystä jos on riski, että painoni nousee. Lääkäri vastasi, että paino ei nouse jos pysyn ruokavaliossa ja pidän aktiivisuustasoni samassa, lähinnä lääke voi aluksi väsyttää ja mahdollisesti lisätä ruokahalua, mutta jos sille ei antaudu, paino ei kyllä nouse. Lääkäri tiesi, minkä määrän painoa olen pudottanut, mutta ilmeisesti hysteerinen pelko painonnoususta ei silti antanut aihetta huoleen.

Ihmisillä on ahdistavia tarinoita siitä, milloin he ovat saaneet kehuja painon putoamisesta. Karmein kuulemani on ehkä se, että kehut on annettu syöpää sairastavalle, joka on sairautensa myötä laihtunut. Olen myös itse aiemmin sortunut ihastelemaan erään ystäväni painon pudotusta, jolloin hän kertoi että on ollut niin surullinen ja stressaantunut, ettei ole pystynyt syömään kunnolla aikoihin. Silloin tavoittelin vielä kovasti laihtumista, ja toivoin vain, että minunkin stressini ilmenisi ruokahalun puuttumisena. Laihtumisen takana ei todellakaan aina ole hyvinvoinnin edistämistä, terveellisiä elämäntapoja ja iloista mieltä.

Tästä kaikesta jää jokseenkin mustavalkoinen kuva siitä, mitä pidämme terveenä kehona, ja kuinka ihailtavana asiana oikein pidämme alhaista painoa. Poikkeuksen tähän tekee ehkä se, kun jo valmiiksi hoikka ihminen alkaa laihtua lisää, tällöin ympäristö voi huolestua (ja tietysti kokea oikeudekseen kauhistella toisen hoikkaa olemusta tietämättä, mikä sen takana on). Mutta etenkin kun isommat ihmiset pudottavat painoa, se painon pudotus tuntuu ympäröivän maailman mielestä olevan paras asia mitä heille on tapahtunut. Tapahtui se hinnalla millä hyvänsä.

Tänään on kansainvälinen "älä laihduta" -päivä (International No Diet Day). Mikäpä siis parempi päivä uskaltautua tarkastelemaan omaa mielenmaisemaa laihdutuksen suhteen. Usein puhutaan siitä, miten syömishäiriöt eristävät ihmisen, mutta täysin samanlaisia piirteitä on huomattavassa myös "terveesti laihduttavilta." SYLI kirjoitti melko napakan blogitekstin, jossa mietitään mikä olisi toisin, jos laihduttaminen ei olisi enää mahdollista. Tämä vaihtoehto on meille kaikille avoin, vaikka sitä ei mainostetakaan yhtä hanakasti kuin superdieettiä ja ketoamista.

4 oivallusta kehorauhan aloittamisesta

Mun edellisen kirjoituksen seurauksena sain käydä todella hedelmällisiä, avartavia, ihania ja myös kipua täynnä olevia keskusteluita ihmisten kanssa. Moni ihminen, joille en ole puhunut aikoihin, avasi mun kanssa keskustelun, ja haluankin ensiksi sanoa kiitoksen siitä kaikille. Teksti oli hyvin henkilökohtaista, ja oli ihanaa miten moni otti sen vastaan niin lämpimästi. Ennen kaikkea keskusteluista jäi kokemus siitä, että en ole tämän asian kanssa yksin. Oman kehon kanssa kipuilu tuntuu olevan valitettavan yleistä, ja moni kertoi, miten hyvältä (ja samalla pahalta) sen tekstin lukeminen oli tuntunut.

Kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että iso osa meistä kaipais hieman armollisuutta kehoaan kohtaan. Mulle tää tuntuu pitkästä aikaa aivan uudenlaistelta projektilta, joka keskittyy johonkin ihan muuhun kuin yleensä mun projektit keskittyy. Mä ajattelin aina, että sitten kun saavutan sen mystisen täydellisen terveyden, voin kirjoittaa siitä. Mutta ehkä mä kirjoitankin tästä. Keskeneräisenä, vaiheessa. Sitä tää mun nykyinenkin projekti todella on, sillä pelkästään kehopositiivisuudesta kiinnostuminen ei jotenkin riitäkään siihen, että sen saa sisäistettyä.

Josta pääsenkin pieneen listaukseeni siitä, mitä oivalluksia oon tässä ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana kokenut.

1. Vanhoista tavoista on hankala päästää irti.

Pari ensimmäistä viikkoa meni todella helposti, inspiroituneena. Nakkasin ruokapuntarin kaapin perälle, poistin kalorinseuraussovelluksen puhelimesta... Söin pitkästä aikaa asioita, jotka on ollut kiellettyjä hyvin kauan. Esimerkiksi mysliä. Ostin seesaminäkkäriä ruisnäkkärin sijasta.

Uusia ajatuksia ja tekoja varjostavat kuitenkin vielä vanhat, opitut tavat. Oon iän kaiken mitannut puuroon aina tasan 30 grammaa kaurahiutaleita. Nyt mittasin lautaselle desin hiutaleita, ja tunsin alkavan ahdistuksen. Pitäisikö laittaa vajaa desi, eikö kokonainen desi ole 40 grammaa? Vaikka söin mitä halusin, huomasin takaraivossani pitäväni yhä suurinpiirteistä kalorilaskentaa. Samoin pian alkoi kolkutella tuttu tunne siitä, että pitäisi "palata ruotuun."

Ajattelin aina, että mun on pakko tarkkailla syömisiäni, koska muuten söisin ihan mitä vain loputtomasti ja lihoisin sairaaksi asti, kunnes kuolen. Mulla ei koskaan käynyt mielessäkään, että kun annan luvan itselleni syödä mitä tahansa, en voisikaan helposti toteuttaa sitä. Sätin itseäni aina, kun en jaksanut kirjata kaikkia kaloreita täydellisen tarkasti, ja pelkäsin että lipsun siihen etten laske ollenkaan. Ei koskaan käynyt mielessä, että se jatkuva laskeminen voisi olla vaikea lopettaa.

2. Maha on vain maha, jalat on vain jalat

Mulla on pitkiä inhosuhteita useisiin kohtiin mun vartalossa. Oon aina inhonnut mun reisiä, sillä sinne kertyy suurin osa mun painosta. Ne on aina osuneet yhteen. Olin siitä pitkään hieman katkera, kunnes sain selville miten paljon oma rakenne vaikuttaa siihen, onko mahdollista  saada reisivakoa edes alipainossa. Sitten olin vielä katkerampi.

Myös maha on aina ollut kuvottava, oon kammoksunut edes koskea sitä muualla kuin pesulla, tai puristellakseni tai litistääkseni sitä. Mun vatsa ja kyljet on täynnä venymisarpia, jotka tuli jo 10-13 vuoden ikäisenä kun venyin hurjia määriä pituutta samalla kun sain naisellisia muotoja. Oon aina ajatellut, että mun maha "on jo pilalla", vaikka joskus onnistuisin laihtumaan mallin mittoihin, ei niitä arpia enää mikään poista, pilalla on.

Oon kuunnellut ja lukenut paljon kehopositiivisia neuvoja mun projektin aikana. Yhdessä sanottiin, että voisi olla fiksua kokeilla silittää niitä kehon osia, joita inhoaa. Ei muuta kuin testiin. Ja voin sanoa, että tää oli absurdein onnistuminen ikinä. Silitin mahaa. No, siinä se on. Ihoa. Mites noi reidet, varsinkin sisäreidet. No, ihoahan nekin, sisäreisissähän on oikeastaan silkkisen pehmeää ihoa, onpas mielenkiintoista.

En sano, että musta, mahasta ja reisistä ois heti tullut parhaat kaverit, mutta ehkä ainakin vuosia kestänyt vihanpito on nyt saatu päätökseen. Oikeastaan tuntuu hieman hölmöltä, miten paljon sitä on oman kehon arvosta perustanut siihen, että tietyt kehon osat ei ole "hyviä", "oikeanlaisia", "tarpeeksi pieniä, laihoja, kapeita." Mulla on aina ollut vahvat, tukevat jalat, paksuista pohkeista pohkeista paksuihin reisiin, ja niillä on menty. Enkä edes keksi, mitä erikoista tehtävää mun mahan iholla on, paitsi pitää mun sisulmukset kasassa, ja muutama arpi ei sitä tehtävää kyllä haittaa lainkaan.

3. Muu maailma ei muutu mun mukana.

Me eletään dieettikulttuurissa. Milloin pitää karistaa joulukilot, päästä kesäkuntoon, saada raskautta edeltävä keho takaisin... aina on joku syy, miksi pitäisi ruveta dieetille, "rajoittamaan", "päästä takaisin ruotuun."

Tän puolentoista kuukauden aikana oon vahvasti kyseenalaistanut kaikkia mun käsityksiä tästä vallitsevasta mielentilasta. Oon harjoitellut lempeää suhtautumista omaa kehoa kohtaan, yrittänyt pureutua siihen miksi ylipäältään tuntuu niin tärkeältä aina vaan kutistua.

Etenkin näin prosessin alkuvaiheessa muualta tuleva dieettipuhe ja kehonegatiivisuus iskee kasvoille todella räikeästi. Vähän väliä joku työpaikan kahvipöydässä voivottelee, miten ei saisi syödä suklaata, mutta ehkä jos yhden palan, kai tässä päivä kiirehtiessä on poltettu sen verran kaloreita. Voivotellaan, miten maha on päässyt kasvamaan, kyllä nyt kerta kaikkiaan pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.

Samoin mun on pitänyt poistaa some-tilien seurauslistalta useita eri käyttäjiä, sillä huomasin niiden aina aiheuttavan katkeria, huonoja fiiliksiä. "Munkin pitäis olla tollanen, munkin pitäis pystyä tohon." Siksi oon niitä luultavasti aikanaan alkanut seuraamaankin; niiden on ollut tarkoitus motivoida mua pysymään kurissa. Toisin sanoen, aiheuttaa mussa niin paljon häpeän ja kelpaamattomuuden tunteita, että olisin pakotettu noudattamaan dieettiä.

Yllättäen, muu maailma ei päättänyt samaan aikaan mun kanssa ruveta miettimään suhtautumista omaan kehoonsa tai ruveta kriittiseksi dieettikulttuuria kohtaan. En oikein osaa suhtautua tähän ongelmaan vielä. Tunnistan ne samat ajatukset, ja joka kerta ajattelen, että ehkä munkin pitäisi vielä yrittää jotain elämäntapamuutosta, enhän mä nyt vaan voi tyytyä siihen että kuljen tän näköisenä.

4. Itsepetoksien myöntäminen.

Voin myöntää sen nyt: oon useita vuosia ajatellut, että mun suhde ruokaan on terve. Nykyaikana on melko helppo olla obsessoitunut omasta terveydestään. Me googletetaan ravintofaktoja, terveystietoja, diagnooseja, täydellisiä treeniohjelmia, samalla kun uudet laitteet mahdollistaa stressitasojen, unen, askelten, kalorien, sykkeen, lähes minkä tahansa mittaamisen. Mä oon ajatellut itseäni terveystietoisena ihmisenä, joka vain tavoittelee terveyttä. Jonkin hälytyskellon olis ehkä kuulunut soida siinä kohdassa, kun oon ymmärtänyt etten halua kertoa siitä muille ihmisille, vaan haluan tehdä sen salassa. Enkä varsinkaan koskaan myöntää kellekään, kuinka pitkälle siinä välillä mennään. Tai kuinka paljon turhautumista, itsevihaa ja ahdistusta siihen liittyy.

Aina kun joku kommentoi, että oon laihtunut, vastasin että jaa en tiedä, en käy puntarilla. Tää on puhdas valhe, oon käynyt useita kertoja viikossa puntarilla viimeiset 10 vuotta, ja multa ei koskaan ole pudonnut painoa ilman kauheaa yrittämistä. Anteeksi, jos oon joskus valehdellut juuri sinulle, ja vahvistanut yleistä mielikuvaa siitä, että painonpudotus on vaivatonta ja helppoa.

Ehkä nyt oli korkea aika myöntää se isoin itsepetos, että mä en koskaan varsinaisesti parantunut syömisongelmista, mä vaan vähän muutin niitä. Sen sijasta, että yrittäisin syödä mahdollisimman vähän ja laihtua mahdollisimman nopeasti, tavoitteena olikin vaan syödä täydellisesti ja päästä täydelliseen ihannepainoon, täydelliseen rasvaprosenttiin.

Samoin oon pettänyt itseäni siinä, että oon ajatellut olevani kehopositiivisuuden kannattaja. Oon kehunut ihmisiä, jotka jaksaa puhua siitä, miten kaikki kehot on hyviä. Mutta pohjimmillaan en oo uskonut sitä. Oon aina ajatellut, että ois hyvä jos kaikki vois olla tyytyväisiä kehoonsa sellaisena kuin se on, mutta minä en halua tyytyä tähän. Tai oon ajatellut, että alan arvostaa kehoani nyt, "elää niin kuin olisin jo kevyempi", lopullisena tavoitteena on kuitenkin laihtuminen. Tai että kehopositiivisuus koskee muita ihmisiä, muut voi oikeasti näyttää hyvältä missä painossa vaan, mutta mua se ei kerta kaikkiaan koske, mä oon jotenkin poikkeuksellisen vastenmielinen.

On osittain pelottavaa, osittain laimeaa ja osittain raikasta olla täydellisen rehellinen itselleen. Enkö tuntenutkaan itseäni niin hyvin. Mutta siitä alkaa myös armo ja itsensä hyväksyminen. Uusien ajatuksien muodostaminen. Tästä lähtään.

Kunpa en olisi koskaan aloittanut dieettiä

Mä arkailin vähän tän merkinnän julkaisemista, koska sen aihe on melko henkilökohtainen. Mä ajattelin aina, että sitten kun viimein kirjoitan painosta tai kehonkuvasta, se on sitten kun oon tavoittanut mun ihannepainon ja löytänyt ruokavalion, jolla mun olo on energinen, ihana, valmis maailmanvalloitukseen! Tätä ei ole koskaan tapahtunut. En oo koskaan kirjoittanut painosta julkisesti.

Viime maanantaina tein yhden kuluttavimmista asioista hetkeen: siivosin vaatekomeron. Perusteellisesti. Oon kyllä siivonnut sen tasaisin väliajoin niin, että kierrätän vaatteita, joista en enää pidä, poimin maaliräteiksi rikkinäisiä jne. mutta nyt pureuduin vieläkin pintaa syvemmälle.

Mulla on nimittäin olemassa yhä vaatteita, joita käytin 30 kiloa kevyempänä. Ne on vaatekaapissa sitä varten, että voin tasaisin väliajoin kaivaa ne esille, ihailla niitä, kokeilla niitä päälle ja pilkata itseäni kun ne ei enää istu, etsiä niistä "thinspiraatiota" jotta saisin potkittua itseäni perseelle ja palattua "takaisin ruotuun."

Tällä kertaa, kriittisellä silmällä noita vaatteita katsellessani, mussa heräsi myös ihan uudenlaisia tunteita. Suru, sääli ja katumus. Mietin sitä tyttöä, jonka päälle silloin istui tuo 36-kokoinen mekko. Muistan, kuinka olin kilon päässä siitä, että mun BMI olisi virallisesti normaali. Tuolloinkin olin siis vielä juuri ja juuri "lievästi lihava" ja se oli mulle pakkomielle. Oon lapsesta asti ollut painokäyrän yläpäässä, halusin kerrankin päästä niihin oikeasti normaaleihin numeroihin. Normaali BMI oli ihan millin päässä, mutta silti paino jumitti, epätoivoinen tilanne. Mitä epätoivoisemmaksi tilanne kävi, sitä tiukemmaksi ruokavalio muovautui, koska painonpudotuksen epäonnistuminen ei ole mistään muusta kuin minun tahdonvoimastani kiinni.

Tässä "lievästi lihava" nuori. Lähes 30 pudotettua kiloa takana, ja yhä olin "lihava", epäonnistunut.

Nyt toivon, että olisin lopettanut siihen. Todennut, että jaaha, no nyt ei paino putoa. Parempi varmaan siirtyä ylläpitotilaan ja opetella syömään normaalisti, ei se yksi kilo normaalista BMI:stä paljoa ole, tässä on hyvä, näytän ihan terveeltä! Oikeastaan toivon, että en olisi koskaan oppinut laskemaan yhtäkään kaloria tai rajoittanut ruoka-aineita. Toivon, että olisin oppinut syömään muuten vain terveellisesti ja nauttimaan liikunnasta. Toivon, etten olisi koskaan laihduttanut, en ensimmäistäkään kertaa. Toivon, etten edes tietäisi, mikä BMI on.

Kuva mun salaisesta painonpudotusblogista, jota kirjoitin 2009-2014. Tää on se ihan ensimmäinen "ennen"-kuva, ajalta kun en vielä ollut kertaakaan pudottanut tietoisesti painoa, varmaan vuosi 2008 tms. Tätä kuvaa oli hauska katsella, koska mielestäni näin siitä todella hyvin miten paksut mun kädet ja jalat on. Värillisessä versiossa näkyy myös mahamakkarat hyvin, mutta blogiin pistin aina värittömiä kuvia kun pelkäsin tunnistusta, etenkin kun mun hiusvärit rupesi vaihtelemaan.

En voi sanoa, että painonpudotus ois koskaan tuonut mulle parempaa oloa tai onnellisuutta. Koska aina kun pudotan painoa, mikään ei oo koskaan tarpeeksi. Kun ensimmäinen tavoite saavutetaan, syntyy vain uusi, kauempana oleva tavoite. Mikään elämäntapamuutos ei myöskään koskaan oo opettanut mulle normaalia ruokailua, tai miten kuunnella mun kehoa. Kaalikeittodieetillä vedetään vähäkalorista soppaa ja jätetään huomiotta kehon pyynnöt muille ravintoaineille, juodaan vaikka litra vettä mahan täytteeksi. Superdieetillä vedetään maitorahkaa litratolkulla ja yökkäillään proteiinin ja ruuan määrästä, kuulemma siihen pitäisi tottua, mutta mä en oo yhdelläkään kerralla tottunut. Karppauksen pitäis jossain vaiheessa johtaa energiseen oloon, mutta mä kuljin aina aivosumussa. Useat elämäntapamuutokset vaikuttaa olevan vaan dieettejä valepuvuissa, ja jos ne ei toimi, syyllistävän sormen voi kääntää aina uudestaan itseensä.

Painoa on pudonnut, mutta aina liian vähän, ja aina se johtaa väsymykseen. Väsynyt fiilis ja jatkuva ruuan ajattelu uuvuttaa entisestään, kunnes keho ottaa ohjat vaikka väkisin, ja tapahtuu helppo harppaus ahmimiskierteeseen. Painoa kertyy taas. Mikä epäonnistuminen. Korjataas tilanne, nyt itseä niskasta kiinni. Oon noudattanut naurettavan pitkään ruokavalioita, joiden seurauksena tunnen olevani väsynynyt, mutta paino kuitenkin putoaa, ja karppaaja/superdieettaaja/paleo/joku muu dieetin noudattaja sanoi, että tämä toimi heille ja olo helpottuu, joten asenteella vaan eteenpäin! Yllättäen, kehon viestien huomiotta jättäminen ei kuitenkaan millään kerralla ole johtanut hyvään oloon, vaan aina siihen, että lopulta olen liian kuitti enää noudattaakseni ruokavaliota.

Toinen poiminta salaisesta blogista vuonna 2011. Alimmassa painossani, mutta yhä puoli kiloa normaalista BMI:stä, yhä "lievästi lihava". Onnellinen, hyvinvoiva? Hyvin kaukana siitä.

Kunpa en koskaan, kertaakaan, olis laihduttanut. Ruokavalioiden ja elämäntapamuutoksien takia oon jättänyt väliin juhlia, kavereiden tapaamisia, kahvitteluja. Oon jättänyt liian hienot tai kalliit vaatteet ostamatta, koska en ole vielä tavoitepainossa, nämä on kaikki vain väliaikaisia. Oon jättänyt kokeilematta liikuntaharrastuksia, koska niitäkin varten olis varmaan parempi olla hoikempi. Oon jättänyt tapaamatta ihmisiä, koska en halua että he näkee mut viisi kiloa aiempaa painavampana.

Monessa tutkimuksessa on todettu dieettien olevan huono tapa painonhallintaan, sillä monesti laihduttaneet henkilöt päätyvät saamaan kilonsa takaisin, joskus korkojen kanssa. Useat peräkkäiset dieettikierrokset johtavat hurjaankin painon heittelyyn, joka voi olla jopa yhtä haitallista kuin vain yhden kerran lihominen, ja lisäksi joka kierroksella onnistuu hävittämään lisää rasvatonta massaa. Parasta olisi löytää ruokavalio joka on oikeasti mielekäs, sekä liikuntaa josta oikeasti nauttii. Minäkin tiedän tämän, kyllä mä oon ne tutkimukset lukenut, mutta oon silti tehnyt jotain aivan päinvastaista.

Terveitä ajatuksia kehosta? Olis hauska sanoa, että nää oli sitä teini-iän tuskaa, mutta yhä yks mun lemppari haaveiluaiheista on kuvitella oman kehon olevan muovailuvahaa, josta voi ottaa pois jostain kohdista ja vaan siirtää se muualle tai pois kokonaan.

Miksi nämä vaatteet on vielä mun kaapissa? Ideana on ihana, että mahtuisin niihin, mutta haluaisinko sitä mielentilaa joka mulla tuossa mekossa oli. Muistelen, miten söin kouluruokailussa kielletyn näkkärin, ja se piti oksentaa. Kielletyn näkkärin. Mitä helvettiä? Samalla terkkari kehuu pudotetusta painosta, kuten koko ympäröivä maailma, ihanaa!

No, se on selvää häiriökäyttäytymistä, mutta tämän myötä mietin mun myöhäisempiä, "terveitä elämäntapamuutoksia": punnitaan kaikki syöty ruoka, koska täytyy olla aivan varma että kaikki kalorit on laskettu, muuten on riskinä että oikeasti syökin enemmän kuin kuluttaa. Banaani oli mulle samalla tasolla karkkien kanssa vielä pari vuotta sitten, koska "hirveästi hiilareita ja turhia kaloreita, ei se ole optimaalinen ruoka lihavalle." Ketoosiajoilta iskostui hyvin mieleen "huonot hiilarit" ja makrojen pakonomainen tarkkailu. Oliko mikään näistä lähelläkään sellaista ruokavaliota, jolla jaksaisin, tai vielä enemmän: jolla kukoistan? Ei, ei todellakaan. Mutta ne toimi jollekin, ja mä halusin kipeästi että ne toimis myös mulle.

Aloin ensimmäiselle dieetilleni 15-vuotiaana. Sen jälkeen oon kerryttänyt tuhottoman määrän tietoa ravitsemuksesta, ihmiskehosta, biokemiasta, liikunnasta, soluista, kaikesta mahdollisesta. Enkä silti, vieläkään osaa kuunnella mun kehoa. En osaa syödä normaalisti, niin etten ajattele sitä. En tajua, miten ihmiset "vaan syö." En osaa olla tyytyväinen siihen, mitä olen tällä hetkellä, tai siihen mitä saavutan. Välillä oon yrittänyt ajatella positiivisesti mun kehosta, tausta-ajatuksena että jos vaan saan mun kehon vähentämään stressihormoneita, varmasti painokin putoais paremmin.

Tässä minä ensimmäisen kuvan mekossa, mutta 10 kiloa painavampana. Lempitapa puristella ja tökkiä pömpöttävää vatsaa, joka kymmenen kilon muutoksesta oli tullut.

Nyt ajattelen, että kyllä olisin tyytyväinen kehooni, jos se vain olisi sama kuin silloin kun olin ensi kertaa tuossa mekossa. Ymmärtäisin nyt, että se on riittävä ja upea saavutus. Mutta kävisikö näin? Silloin kun ensimmäistä kertaa pudotin painoa, mun tarkoitus oli olla tyytyväinen kun pääsen siihen lievästi lihavan painoindeksin ylärajaan. Sitten siitä vielä viisi kiloa. Ja vielä toiset viisi. Ja no sitten se normaali painoindeksi oli jo niin lähellä, pakkohan sinne on päästä, viimein! Ja tiedän, että jos olisin siihen päässyt, seuraava tavoite olisi ollut normaalin painoindeksin keskellä. Ja siitä taas alaspäin.

Voiko tässä siis koskaan voittaa? Mä oon pikkuhiljaa yrittänyt voittaa näitä mielentiloja mm. menemällä testaamaan liikuntaa, jota haluan, enkä enää jätä kahveja väliin sen takia että saatan syödä siellä pullaa. Vegaaniksi alettuani oon alkanut purkaa mun pelkoruokien listaa, syönyt hyvällä mielellä muitakin hedelmiä kuin omenoita, eikä perunakaan tunnu enää pieneltä paholaiselta joka tuhoaa mun elimistön välittömästi. Vuoden alussa ajattelin, että haluan nyt viimein ostaa sen kylpyammeen josta oon kauan haaveillut, ja tulee iso palkka. Ensiajatus oli myös, että jospa se ois vaikka tavoitepalkinto, sitten kun oon laihtunut 10 kiloa?

Miksi mun pitää ansaita joku kylpyamme laihtumalla? Oon selvinny hirveestä viime vuoden ryöpytyksestä, ja heti siitä selvittyään pitäis laittaa jo uudet tavoitteet? Ja miksi sen tavoitteen pitää aina liittyä painoon?

Kylpyammeen ostin heti palkkapäivänä. Mekkoa en vetänyt päälleni, tiedän ilmankin että se ei vieläkään ole mun kokoani. En silti kyennyt heittämään sitä kierrätykseen: lastasin kaikki turhan pienet, mutta ihanat, vaatteet yhteen pussiin, jonka vien talteen varastoon. Jos joskus käy niin, että koko sopii, ne on siellä odottamassa, mutta ei niiden pitäis olla apuvälineitä itsensä pilkkaamiselle ja haukkumiselle.

Mitä tälle koko asialle pitäis tulevaisuudessa tehdä, sitä en vielä oikein tiedä, mutta ensimmäistä kertaa aidosti uskon, että kiloja pudottamalla musta ei tule maagisesti tyytyväinen kehooni, vaan se ajatus lähtee jostain muualta. Uusi, tiukempi ruokavalio ei taida olla vastaus (tälläkään kertaa).

Mun hiuksia kautta aikojen

Hiukset on ehkä yks yleisin aihe, josta multa kysytään ja josta tuntemattomatkin ihmiset tulee mulle puhumaan. Enkä sinänsä ihmettele sitä, mulla on lähes aina, tosi pitkän aikaa, ollut hieman erikoisemman väriset hiukset. Vaikka nykyään eri värejä näkeekin jo paljon enemmän. Yleisimmät kysymykset on miten ja miksi, mutta paljon myös kysellään, mitä kaikkia värejä oon kokeillut.

Tää ehdotus on tullut jo hyvän aikaa sitten, mutta tässä se nyt viimein on: mun hiuksia kautta aikojen. Luonnollisesti, kaikesta ei vain ole kuvaa, mutta kyllä tässä jo melkoinen kuvasetti on yhden ihmisen hiuksista!

Moni on kysynyt, mikä mun oikea hiustenväri on, ja koska mulla ei oikeastaan ole parempaa kuvamateriaalia asiasta kuin lapsuuden hiukset, niin tässä on siis lähtötilanne. Mulla on ruskeat hiukset. Tässä kuvassa ne on vielä suht vaalean ruskeat, iän myötä ne on tummentunut TOSI reilusti, nyt esimerkiksi mun juurikasvu kasvaa aina lähes mustanruskeana.

Värjäsin mun hiuksia ensimmäisen kerran joskus vitosluokalla, jollain hieman punaiseksi sävyttävällä shampoolla. Sitten laitettiin vaaleita raitoja, vaalennettiin etuhiuksia yms. Näistä mulla ei ole kuvia, koska no, silloin ei vaan otettu niin paljon kuvia. Kutosluokalla mulle iski goottityylin fanitus, jolloin olisin halunnut kovasti värjätä mustaksi hiukset, mutta isä kielsi, että ei ikimaailmassa mustaksi.

No, mustathan niistä tuli!

Samaan aikaan mulla alko kova hinku leikata hiukset lyhyeksi. Se projekti alkoi vähän pätkittäin, eli leikattiin vähän, vähän enemmän, kerrostettiin, pätkittiin, ja sitten lopulta vedettiin kunnolla lyhyeksi. Siinä samalla gootti-ihailu vaihtui sulavasti tyylikkääksi teini-iän emovaiheeksi, as you can see.

Parin vuoden ahkeran mustaksi värjäämisen jälkeen päätin, että mä haluaisin nyt sinistä raitaa. Kävin Raahen varmaan kalleimmassa parturissa ihan sen takia, että varmasti saisin just sitä mitä maksetaan, mutta tää oli tosiaan varmaan vuotta 2008, siellä lähin mahdollinen väri oli sinertävä musta, eli eihän siitä mitään tullut. Se potkaisikin liikkeelle mun kotivärjääjän uran, sillä tiesin kyllä, että netistä saa ihan kunnon shokkivärejäkin.

Koska mun hiuksissa tosiaan oli monen vuoden mustat kestovärit, lähdettiin liikkeelle sillä, että yritettiin blondata vaan etuhiukset, sen jälkeen toista puolta päästä, jolloin lopputulos oli tietysti varsin hämärä. Hiukset lähti tietty vaalenemaan ensin ihan kirkuvan oransseiksi, mutta vaihe vaiheelta ne saatiin kondikseen, jossa niihin sai väriä tarttumaan. Kun etuosa ja toinen puoli oli valmis, iskettiin loppujenkin hiusten kimppuun. Luojan kiitos mun paksuista hiuksista jotka kasvaa nopeasti, koska tän projektin jälkeen mun hiukset oli aivan kamalassa kunnossa. Mutta kun niitä ei enää värjännyt mustaksi, ja nopeasti kasvavaa hiusta sai koko ajan leikata lyhyeksi, asia helpottui.

Tällöin shokkivärit oli vielä sellasia, että kun sen värin laitto, se kesti oikeasti pari viikkoa hyvänä, ja kuukaudessa sen vaaleni lähes täysin blondiksi pelkällä shampoopesulla. Tätä mä hyödynsin tosi paljon mun värin vaihtelussa. Etenkin jos pohjaan jäi liikaa ihmeellisiä värijäämiä, paras juttu oli aina värjätä hiukset siniseksi ja antaa niiden haaleta, koska sininen jätti aina tosi valkoisen pohjan, johon oli taas ihana värjätä päälle jotain uutta.

Tällöin mä kokeilin kaikkea ihmeellistä, kaikkia värejä, hiustenpidennyksiä, ja kaikki tulokset ei tosiaan oo niitä kauneimpia :D mulla ei tietty edes ole kaikista kuvaa, koska ne vaihtui  k o k o  a j a n .

 

Mun taktiikka värjäyksissä oli usein se, että mä asetin jonkun lievän tavoitteen, mutta tulos oli oikeasti aika arvaamaton. Joskus joku hiusväri ei haalistunut odotettavasti, tai siitä tuli liian kirkas, tai se taittui johonkin ihan eri väriin. Mulla oli melkonen arsenaali hiusvärejä kotona, eli kun joku meni pieleen, mä vaan katoin että jahas, tästä tuli nyt tämmönen... No, mä värjään yläosan tolla toisella niin sitten se varmaan näyttää hyvältä.

Samoin mä hyödynsin aina haalentuvien hiusten välivaiheet. Jos sininen alkoi haalistua violetiksi, mä saatoin alkaa värjätä sitä kohtaa violetiksi, ja jos se taas vaaleni vihreeksi, laitoin siihen vähän lisää vihreää. Näin värin vaihteluiden välillä ei oikeastaan koskaan tarvinnut varsinaisesti vaalentaa hiusta tai poistaa väriä - paitsi tietysti tyvikasvu - siitä huolimatta, että värimaailma vaihteli koko ajan.

Tampereelle muuttaessa tuli ensimmäistä kertaa vaihe, jolloin ajattelin kasvattaa hiuksia vähän. Lakkasin värjäämästä niitä, latvoja lukuunottamatta, ja lopulta annoin niidenkin olla vaan sinisenä. Sitten mua alkoi taas poltella, että mä haluan jotain muuta tohon yläosaan ku tota omaa ruskeaa. Melko kauan mä sitä jaksoin vastustaa, sitten ajattelin, et no jos pistän vaan jonku lievän sävyisen tumman värin, niin ei tarvi sit kuitenkaan koko ajan olla värjäämässä juurikasvua.

No, kyllä mä hetken sillä violetihtavan sävyisellä ruskealla jaksoin olla, kunnes oli pakko saada värjätä yläosa kunnolla violetiksi :D

Sitten teki mieli vaihtaa värit toisinpäin, ja koska monivärjäys on niin raskasta ylläpitää niin ehkä kokonaan sininen. Tätä ympyrää mä oon mennyt muutaman kerran, kuten näkyy jo seuraavasta roundista:

Ja tässä taas ollaan.

Sininen on ehkä se mun väri, siihen mä palaan aina uudestaan. Ja lisukkeena vaaleanpunainen ja violetti. Tykkään kyllä kokeilla muita värejä, mutta näihin aina palaan, ja ne tuntuu "mun omalta väriltä", jopa enemmän kuin mun alkuperäiset, ruskeat hiukset.