Ei meillä Raahessa katella tommosta

Ensimmäinen viikko ja risat uudessa kämpässä selvitty. Vaikka tosin puolet siitä meni siihen, kun käytiin Assemblyillä Helsingissä. Oli kerrassaan mukava kokemus, mahtavaa porukkaa. Parasta oli ehdottomasti se, kun lähettiin yöllä isolla porukalla mäkkärin autokaistalle hakemaan murkinaa. Oli kans jotenkin tosi huvittavaa, kun ekana yönä tulikin pulaa nukkumapaikoista, ja sitten sinne saliin oli jono, jossa ihmisiä oli patjat ja makuupussit kourassa. Kaikkea sitä :D Mutta hyvä reissu oli.

Assembly Summer 2014 ©Tuula Ylikorpi

Ja jos palataan takaisin kämppään, niin tykkään tästä kyllä älyttömästi, vaikka täällä nyt vielä onkin paljon laatikoita ja pusseja levällään, kun tavarat vielä hakee paikkaansa. Ei ole ollut kirjahyllyä ja muuta vastaavaa, että kaikki tavarat olis voinut purkaa, mutta tänään tehtiinki kunnon reissu ikeaan ja haettiin tv-taso, sen molemmille puolille pikkuhyllyt + sitte vielä kunnon kirjahylly. Että eiköhän sitä huomenissa saada suurin osa lopputavaroista purettua :) Parin viikon sisään on 100 meganen nettikin tulossa! <3 Sitten puuttuu enää sohva ja pyykkikone. Ja toki vähän kaikkea pientä.

Onkin ollut näin keskineräsenä tämä kämppä tosi vieraan oloinen. Tai siis ei oo tullut vielä sitä tunnetta "kodista", vaan tuntuu enemmän kuin täällä oltaisiin vain käymässä. Ja oon vielä aina ollut just se, jolla tulee hauskimmallakin kesäleirillä aina koti-ikävä, ja varmaan vielä ala-asteen loppuun asti äidin piti soittaa mulle hyvän yön laulu puhelimella jos olin jossain yötä. Sitten menin nalle kainalossa nukkumaan. Menen tosin vieläkin, jos yksin pitää nukkua :D

Silloin kun Raahessa muutin omilleni, niin en juurikaan kärsinyt mistään koti-ikävästä, varmaan koska porukat asui kuitenkin ihan naapurissa. Mutta nyt se on sitten kyllä iskenyt. Aina kun sisäistän sen, että vitsit nyt oon päässyt viimein asuun Tampereelle, oon hetken aikaa tosi iloinen. Sitten tajuan, että se on tosi kaukana Raahesta ja yhtäkkiä haluaisinki just päästä käymään kotona. En siis edes siinä mun edellisessä kämpässä, vaan juurikin lapsuudenkodissa. Enkä edes välttämättä siinä tilassa missä se nykyisin on - vaikka sekin kyllä houkuttelisi - vaan vaikka silloin, kun mun huoneessa oli vielä kapea sänky, pieni philipsin matkatelkkari ja pleikkari ykkönen. Ja kaikissa vanhoissa leikkipuistoissa, rannassa, vaikka missä.

En siis oikeastaan tiedä, mitä mulla tarkalleen ottaen on ikävä. Äitiä, iskää, siskoa, kissaa? Raahea kaupunkina? Nykyisiä ja entisiä kavereita? Lapsuutta ja sitä kun ei ollut niin paljoa vastuuta asioista? Vähän kaikkea?


Onneksi nyt on kuitenkin ollut suht paljon tekemistä, ettei jää sitten paikalleen vaan murehtimaan ja haikailemaan menneiden perään, ja unohda kokonaan keskittyä niihin jännittäviin asioihin nykyhetkessä. Ei sitä kuitenkaan kovin usein muuta uuteen kaupunkiin, eikä se uutuuden tunne tässäkään asiassa kestä ikuisesti, että ei passais missata sitä!

Ja kyllähän tuo maailman paras poikaystävä avomies tekee tästäkin asiasta paljon mukavampaa ja helpompaa :3