Lihavat laihtukoon keinolla millä hyvänsä?

Mun ensimmäisen kehotekstin jälkeen oon aika useassa keskustelussa saanut palata aiheeseen etenkin rakkaan äitini kanssa. Hän ei ehkä ollut perillä syömisongelmieni laajuudesta, eikä mikään ihme - ongelmia peitellään ja salataan viimeiseen asti. En itse ole vanhempi, joten en ehkä pysty täysin samaistumaan siihen kipuun joka kaikuu äitini äänestä hänen kysellessä "miten mää en tajunnut, miten mää en huomannut?"

Minusta asiasta ei voi kuitenkaan syyttää ketään läheistä. Kulttuurissa, jossa moni vuorotellen laihtuu ja lihoo, me yleensä pidetään painon nousua kontrollin menettämisenä, huonona asiana, kun taas painon pudotusta merkkinä terveellisyydestä, onnistumisesta. Siksi oikea kysymys ei ole lainkaan, miksi äitini ei huomannut, vaan miksi kukaan ei kysynyt.

Tällä viittaan lähinnä terveydenhuollon ammattilaisiin. Terveydenhoitajani tai lääkärini eivät kertaakaan tulleet kysyneeksi, miten aiemmin ylipainoinen teini on yhtäkkiä alle puolessa vuodessa laihtunut lähes 30 kiloa. Laihtuminen voi olla oire monesta eri sairaudesta, mutta kun ylipainoinen ihminen laihtuu, se on aina vain hyvä asia. Minä sain paljon kehuja terveydenhuollolta painonpudotuksesta. Se oli kuulemma loistava suoritus.

Terkkarille tuskailin, että nyt paino on jumissa. Hän vastasi, että jatka vain samaan malliin, kyllä se paino siitä vielä putoaa. Hän ei kysynyt, millainen ruokavalioni on nyt, tai syönkö tarpeeksi monipuolisesti, vaikka ruokavalion yksipuolistuminen on yleinen ilmiö painonpudottajilla. Itse tietysti uskoin, että kurkku, raejuusto ja kananmunan valkuaiset muodostivat täydellisen ruokaympyrän, sillä kalorilaskuri kertoi minun syövän tarpeeksi proteiinia ja kasviksia, ja minimaalisen määrän kaloreita, hiilareita ja rasvaa! Kun lääkäri määräsi minulle lääkityksen ahdistukseeni, panikoin sivuoireissa mainitusta painonnoususta ja sanoin, etten halua aloittaa lääkitystä jos on riski, että painoni nousee. Lääkäri vastasi, että paino ei nouse jos pysyn ruokavaliossa ja pidän aktiivisuustasoni samassa, lähinnä lääke voi aluksi väsyttää ja mahdollisesti lisätä ruokahalua, mutta jos sille ei antaudu, paino ei kyllä nouse. Lääkäri tiesi, minkä määrän painoa olen pudottanut, mutta ilmeisesti hysteerinen pelko painonnoususta ei silti antanut aihetta huoleen.

Ihmisillä on ahdistavia tarinoita siitä, milloin he ovat saaneet kehuja painon putoamisesta. Karmein kuulemani on ehkä se, että kehut on annettu syöpää sairastavalle, joka on sairautensa myötä laihtunut. Olen myös itse aiemmin sortunut ihastelemaan erään ystäväni painon pudotusta, jolloin hän kertoi että on ollut niin surullinen ja stressaantunut, ettei ole pystynyt syömään kunnolla aikoihin. Silloin tavoittelin vielä kovasti laihtumista, ja toivoin vain, että minunkin stressini ilmenisi ruokahalun puuttumisena. Laihtumisen takana ei todellakaan aina ole hyvinvoinnin edistämistä, terveellisiä elämäntapoja ja iloista mieltä.

Tästä kaikesta jää jokseenkin mustavalkoinen kuva siitä, mitä pidämme terveenä kehona, ja kuinka ihailtavana asiana oikein pidämme alhaista painoa. Poikkeuksen tähän tekee ehkä se, kun jo valmiiksi hoikka ihminen alkaa laihtua lisää, tällöin ympäristö voi huolestua (ja tietysti kokea oikeudekseen kauhistella toisen hoikkaa olemusta tietämättä, mikä sen takana on). Mutta etenkin kun isommat ihmiset pudottavat painoa, se painon pudotus tuntuu ympäröivän maailman mielestä olevan paras asia mitä heille on tapahtunut. Tapahtui se hinnalla millä hyvänsä.

Tänään on kansainvälinen "älä laihduta" -päivä (International No Diet Day). Mikäpä siis parempi päivä uskaltautua tarkastelemaan omaa mielenmaisemaa laihdutuksen suhteen. Usein puhutaan siitä, miten syömishäiriöt eristävät ihmisen, mutta täysin samanlaisia piirteitä on huomattavassa myös "terveesti laihduttavilta." SYLI kirjoitti melko napakan blogitekstin, jossa mietitään mikä olisi toisin, jos laihduttaminen ei olisi enää mahdollista. Tämä vaihtoehto on meille kaikille avoin, vaikka sitä ei mainostetakaan yhtä hanakasti kuin superdieettiä ja ketoamista.