Kunpa en olisi koskaan aloittanut dieettiä

Mä arkailin vähän tän merkinnän julkaisemista, koska sen aihe on melko henkilökohtainen. Mä ajattelin aina, että sitten kun viimein kirjoitan painosta tai kehonkuvasta, se on sitten kun oon tavoittanut mun ihannepainon ja löytänyt ruokavalion, jolla mun olo on energinen, ihana, valmis maailmanvalloitukseen! Tätä ei ole koskaan tapahtunut. En oo koskaan kirjoittanut painosta julkisesti.

Viime maanantaina tein yhden kuluttavimmista asioista hetkeen: siivosin vaatekomeron. Perusteellisesti. Oon kyllä siivonnut sen tasaisin väliajoin niin, että kierrätän vaatteita, joista en enää pidä, poimin maaliräteiksi rikkinäisiä jne. mutta nyt pureuduin vieläkin pintaa syvemmälle.

Mulla on nimittäin olemassa yhä vaatteita, joita käytin 30 kiloa kevyempänä. Ne on vaatekaapissa sitä varten, että voin tasaisin väliajoin kaivaa ne esille, ihailla niitä, kokeilla niitä päälle ja pilkata itseäni kun ne ei enää istu, etsiä niistä "thinspiraatiota" jotta saisin potkittua itseäni perseelle ja palattua "takaisin ruotuun."

Tällä kertaa, kriittisellä silmällä noita vaatteita katsellessani, mussa heräsi myös ihan uudenlaisia tunteita. Suru, sääli ja katumus. Mietin sitä tyttöä, jonka päälle silloin istui tuo 36-kokoinen mekko. Muistan, kuinka olin kilon päässä siitä, että mun BMI olisi virallisesti normaali. Tuolloinkin olin siis vielä juuri ja juuri "lievästi lihava" ja se oli mulle pakkomielle. Oon lapsesta asti ollut painokäyrän yläpäässä, halusin kerrankin päästä niihin oikeasti normaaleihin numeroihin. Normaali BMI oli ihan millin päässä, mutta silti paino jumitti, epätoivoinen tilanne. Mitä epätoivoisemmaksi tilanne kävi, sitä tiukemmaksi ruokavalio muovautui, koska painonpudotuksen epäonnistuminen ei ole mistään muusta kuin minun tahdonvoimastani kiinni.

Tässä "lievästi lihava" nuori. Lähes 30 pudotettua kiloa takana, ja yhä olin "lihava", epäonnistunut.

Nyt toivon, että olisin lopettanut siihen. Todennut, että jaaha, no nyt ei paino putoa. Parempi varmaan siirtyä ylläpitotilaan ja opetella syömään normaalisti, ei se yksi kilo normaalista BMI:stä paljoa ole, tässä on hyvä, näytän ihan terveeltä! Oikeastaan toivon, että en olisi koskaan oppinut laskemaan yhtäkään kaloria tai rajoittanut ruoka-aineita. Toivon, että olisin oppinut syömään muuten vain terveellisesti ja nauttimaan liikunnasta. Toivon, etten olisi koskaan laihduttanut, en ensimmäistäkään kertaa. Toivon, etten edes tietäisi, mikä BMI on.

Kuva mun salaisesta painonpudotusblogista, jota kirjoitin 2009-2014. Tää on se ihan ensimmäinen "ennen"-kuva, ajalta kun en vielä ollut kertaakaan pudottanut tietoisesti painoa, varmaan vuosi 2008 tms. Tätä kuvaa oli hauska katsella, koska mielestäni näin siitä todella hyvin miten paksut mun kädet ja jalat on. Värillisessä versiossa näkyy myös mahamakkarat hyvin, mutta blogiin pistin aina värittömiä kuvia kun pelkäsin tunnistusta, etenkin kun mun hiusvärit rupesi vaihtelemaan.

En voi sanoa, että painonpudotus ois koskaan tuonut mulle parempaa oloa tai onnellisuutta. Koska aina kun pudotan painoa, mikään ei oo koskaan tarpeeksi. Kun ensimmäinen tavoite saavutetaan, syntyy vain uusi, kauempana oleva tavoite. Mikään elämäntapamuutos ei myöskään koskaan oo opettanut mulle normaalia ruokailua, tai miten kuunnella mun kehoa. Kaalikeittodieetillä vedetään vähäkalorista soppaa ja jätetään huomiotta kehon pyynnöt muille ravintoaineille, juodaan vaikka litra vettä mahan täytteeksi. Superdieetillä vedetään maitorahkaa litratolkulla ja yökkäillään proteiinin ja ruuan määrästä, kuulemma siihen pitäisi tottua, mutta mä en oo yhdelläkään kerralla tottunut. Karppauksen pitäis jossain vaiheessa johtaa energiseen oloon, mutta mä kuljin aina aivosumussa. Useat elämäntapamuutokset vaikuttaa olevan vaan dieettejä valepuvuissa, ja jos ne ei toimi, syyllistävän sormen voi kääntää aina uudestaan itseensä.

Painoa on pudonnut, mutta aina liian vähän, ja aina se johtaa väsymykseen. Väsynyt fiilis ja jatkuva ruuan ajattelu uuvuttaa entisestään, kunnes keho ottaa ohjat vaikka väkisin, ja tapahtuu helppo harppaus ahmimiskierteeseen. Painoa kertyy taas. Mikä epäonnistuminen. Korjataas tilanne, nyt itseä niskasta kiinni. Oon noudattanut naurettavan pitkään ruokavalioita, joiden seurauksena tunnen olevani väsynynyt, mutta paino kuitenkin putoaa, ja karppaaja/superdieettaaja/paleo/joku muu dieetin noudattaja sanoi, että tämä toimi heille ja olo helpottuu, joten asenteella vaan eteenpäin! Yllättäen, kehon viestien huomiotta jättäminen ei kuitenkaan millään kerralla ole johtanut hyvään oloon, vaan aina siihen, että lopulta olen liian kuitti enää noudattaakseni ruokavaliota.

Toinen poiminta salaisesta blogista vuonna 2011. Alimmassa painossani, mutta yhä puoli kiloa normaalista BMI:stä, yhä "lievästi lihava". Onnellinen, hyvinvoiva? Hyvin kaukana siitä.

Kunpa en koskaan, kertaakaan, olis laihduttanut. Ruokavalioiden ja elämäntapamuutoksien takia oon jättänyt väliin juhlia, kavereiden tapaamisia, kahvitteluja. Oon jättänyt liian hienot tai kalliit vaatteet ostamatta, koska en ole vielä tavoitepainossa, nämä on kaikki vain väliaikaisia. Oon jättänyt kokeilematta liikuntaharrastuksia, koska niitäkin varten olis varmaan parempi olla hoikempi. Oon jättänyt tapaamatta ihmisiä, koska en halua että he näkee mut viisi kiloa aiempaa painavampana.

Monessa tutkimuksessa on todettu dieettien olevan huono tapa painonhallintaan, sillä monesti laihduttaneet henkilöt päätyvät saamaan kilonsa takaisin, joskus korkojen kanssa. Useat peräkkäiset dieettikierrokset johtavat hurjaankin painon heittelyyn, joka voi olla jopa yhtä haitallista kuin vain yhden kerran lihominen, ja lisäksi joka kierroksella onnistuu hävittämään lisää rasvatonta massaa. Parasta olisi löytää ruokavalio joka on oikeasti mielekäs, sekä liikuntaa josta oikeasti nauttii. Minäkin tiedän tämän, kyllä mä oon ne tutkimukset lukenut, mutta oon silti tehnyt jotain aivan päinvastaista.

Terveitä ajatuksia kehosta? Olis hauska sanoa, että nää oli sitä teini-iän tuskaa, mutta yhä yks mun lemppari haaveiluaiheista on kuvitella oman kehon olevan muovailuvahaa, josta voi ottaa pois jostain kohdista ja vaan siirtää se muualle tai pois kokonaan.

Miksi nämä vaatteet on vielä mun kaapissa? Ideana on ihana, että mahtuisin niihin, mutta haluaisinko sitä mielentilaa joka mulla tuossa mekossa oli. Muistelen, miten söin kouluruokailussa kielletyn näkkärin, ja se piti oksentaa. Kielletyn näkkärin. Mitä helvettiä? Samalla terkkari kehuu pudotetusta painosta, kuten koko ympäröivä maailma, ihanaa!

No, se on selvää häiriökäyttäytymistä, mutta tämän myötä mietin mun myöhäisempiä, "terveitä elämäntapamuutoksia": punnitaan kaikki syöty ruoka, koska täytyy olla aivan varma että kaikki kalorit on laskettu, muuten on riskinä että oikeasti syökin enemmän kuin kuluttaa. Banaani oli mulle samalla tasolla karkkien kanssa vielä pari vuotta sitten, koska "hirveästi hiilareita ja turhia kaloreita, ei se ole optimaalinen ruoka lihavalle." Ketoosiajoilta iskostui hyvin mieleen "huonot hiilarit" ja makrojen pakonomainen tarkkailu. Oliko mikään näistä lähelläkään sellaista ruokavaliota, jolla jaksaisin, tai vielä enemmän: jolla kukoistan? Ei, ei todellakaan. Mutta ne toimi jollekin, ja mä halusin kipeästi että ne toimis myös mulle.

Aloin ensimmäiselle dieetilleni 15-vuotiaana. Sen jälkeen oon kerryttänyt tuhottoman määrän tietoa ravitsemuksesta, ihmiskehosta, biokemiasta, liikunnasta, soluista, kaikesta mahdollisesta. Enkä silti, vieläkään osaa kuunnella mun kehoa. En osaa syödä normaalisti, niin etten ajattele sitä. En tajua, miten ihmiset "vaan syö." En osaa olla tyytyväinen siihen, mitä olen tällä hetkellä, tai siihen mitä saavutan. Välillä oon yrittänyt ajatella positiivisesti mun kehosta, tausta-ajatuksena että jos vaan saan mun kehon vähentämään stressihormoneita, varmasti painokin putoais paremmin.

Tässä minä ensimmäisen kuvan mekossa, mutta 10 kiloa painavampana. Lempitapa puristella ja tökkiä pömpöttävää vatsaa, joka kymmenen kilon muutoksesta oli tullut.

Nyt ajattelen, että kyllä olisin tyytyväinen kehooni, jos se vain olisi sama kuin silloin kun olin ensi kertaa tuossa mekossa. Ymmärtäisin nyt, että se on riittävä ja upea saavutus. Mutta kävisikö näin? Silloin kun ensimmäistä kertaa pudotin painoa, mun tarkoitus oli olla tyytyväinen kun pääsen siihen lievästi lihavan painoindeksin ylärajaan. Sitten siitä vielä viisi kiloa. Ja vielä toiset viisi. Ja no sitten se normaali painoindeksi oli jo niin lähellä, pakkohan sinne on päästä, viimein! Ja tiedän, että jos olisin siihen päässyt, seuraava tavoite olisi ollut normaalin painoindeksin keskellä. Ja siitä taas alaspäin.

Voiko tässä siis koskaan voittaa? Mä oon pikkuhiljaa yrittänyt voittaa näitä mielentiloja mm. menemällä testaamaan liikuntaa, jota haluan, enkä enää jätä kahveja väliin sen takia että saatan syödä siellä pullaa. Vegaaniksi alettuani oon alkanut purkaa mun pelkoruokien listaa, syönyt hyvällä mielellä muitakin hedelmiä kuin omenoita, eikä perunakaan tunnu enää pieneltä paholaiselta joka tuhoaa mun elimistön välittömästi. Vuoden alussa ajattelin, että haluan nyt viimein ostaa sen kylpyammeen josta oon kauan haaveillut, ja tulee iso palkka. Ensiajatus oli myös, että jospa se ois vaikka tavoitepalkinto, sitten kun oon laihtunut 10 kiloa?

Miksi mun pitää ansaita joku kylpyamme laihtumalla? Oon selvinny hirveestä viime vuoden ryöpytyksestä, ja heti siitä selvittyään pitäis laittaa jo uudet tavoitteet? Ja miksi sen tavoitteen pitää aina liittyä painoon?

Kylpyammeen ostin heti palkkapäivänä. Mekkoa en vetänyt päälleni, tiedän ilmankin että se ei vieläkään ole mun kokoani. En silti kyennyt heittämään sitä kierrätykseen: lastasin kaikki turhan pienet, mutta ihanat, vaatteet yhteen pussiin, jonka vien talteen varastoon. Jos joskus käy niin, että koko sopii, ne on siellä odottamassa, mutta ei niiden pitäis olla apuvälineitä itsensä pilkkaamiselle ja haukkumiselle.

Mitä tälle koko asialle pitäis tulevaisuudessa tehdä, sitä en vielä oikein tiedä, mutta ensimmäistä kertaa aidosti uskon, että kiloja pudottamalla musta ei tule maagisesti tyytyväinen kehooni, vaan se ajatus lähtee jostain muualta. Uusi, tiukempi ruokavalio ei taida olla vastaus (tälläkään kertaa).

Raha ei tuo onnea

Nyt on taas se aika, kun raha on loppu. Oli loppu oikeastaan siinä vaiheessa kun piti vaihtaa renkaat, ai kappas ja sitten piti juuri samalle kuulle ostaa e-pilleritkin, ok no äiti auttaa. Eiköhän sitte rahattomana pyristellä sinne n.20 päivään asti jolloin voi pyytää sitten mahdollisesti iskältä bensarahaa että pääsee käymään Raahessa tankkaamassa ruokaa ja näkemässä kavereita. Ai no mutta ei hitsi, tässä teille vielä 50 euron sähkönsiirtolasku. Ai joo ja tossa ois Trafilta ajoneuvovero myös, että jos sen sit annat porukoille niin on varmasti jo niin hemmoteltu olo ettei syyllisyydeltään kehtaa enää mitään pyytää. Niin juu ja sun bussikortilta loppuu myös aika 16. päivä. Paljos sulla nyt on tilillä rahaa? Ai ei yhtään? No hitsi, ei se sit oikeen riitä tähän...

Mää ymmärrän että tää kuuluu opiskeluaikaan, harva silloin rahassa mitenkään kierii. Se ei oo oikeastaan se ongelma, tiedän että tää on tilapäistä ja kouluttaudun kohti ammattia jolle pitäis olla tarjolla töitä ja Jussikin on vasta uransa alussa. Välillä meilläkin jää rahaa mukaviin juttuihin, mutta joskus ne menot taas kasaantuu tälleen, että siitä ei oo mitään mahdollisuutta selvitä just sillä hetkellä. Ja ei siihen maailma kaadu, eräpäiviä saa siirrettyä ja ens kuussa sitten taas ottaa kiinni kaiken taloudellisesti. Ongelma on enemmänkin tän yhteiskunnan asenne, joka tuntuu välillä kieltävän kokonaan vähätuloisten olemassaolon. Ihan niin kuin kaikilla olis rahaa, ja jos ei ole, niin se on vaan asennekysymys, joko on liian laiska eikä oo hakenu tarpeeksi ahkerasti töitä ja on pilalle lellitty, tai sitten ei vaan hallitse lainkaan rahankäyttöä.

Kaikista eniten mua ärsyttää kansanedustajat. Niin yritetään tsempatta että joo leikkauksia pitää tehdä tukiin ja koulutuksiin, mutta yrittäkäähän pärjätä. Ja yllättäen yksikään kansanedustaja ei ole valmis luopumaan edes pienestä osaa omasta palkastaan, joka on ihan kohtuuttoman iso. Joo, sitäkään en ymmärrä että kansanedustajan palkan pitää olla "riittävän kannustava" kun musta ois paljon parempi jos siinä ois kohtuullinen palkka, jotta kukaan ei hakeudu sinne ainakaan sen palkan takia, vaan sen takia että haluaa vaikuttaa asioihin. Mutta joo sivuraiteille taas ajaudun.

Ympäröivän yhteiskunnan asenne vaikuttaa musta tosi paljon siihen, miten kurjana rahanpuutteen kokee. Ei oo mitään ärsyttävämpää lausetta kuin "raha ei tuo onnea" silloin kun tili on tyhjänä. Joo, ei raha oo mikään tae onnellisuudesta, mutta kyllä sillä sais ainakin maitoa kahviin, kyllä se nostattais mieltä.

Tässä on oikeastaan varmaan se hyvin klassinen asetelma, jossa ei oo oleellista se, että joku muu vois korjata tän ongelman, vaan että ne vois tunnustaa sen ongelman, tunnustaa mun tympääntyneen fiiliksen ja todeta et joo, kuulostaa kyllä melko paskalta. Enkä mää oleta, että joku Sipilä nyt oikeesti suostuis omaa palkkaansa leikkaamaan, harva ihminen nyt niin auttavainen on, mutta se helpottais ihan suuresti mun vitutusta jos se myöntäis että ok, Suomessa on vähätuloisia ja joo, nää meidän leikkaukset rokottaa tällä hetkellä eniten niitä. Ja se on perseestä. Eikä yrittäis vääntää sitä asiaa niin että kyllä kaikki suomalaiset kärsii yhtä paljon tuloihin katsomatta KUN EI SE MENE NIIN.

Oikeastaan pahin rassaava piirre tässä koko yhteiskunnan asetelmassa on se, että jos sulla ei ole rahaa, sun pitäis olla siitä ihan hiljaa. Vähätuloisuus on jotenkin tosi nolo juttu, ja joillakin ihmisillä tuntuu olevan sellainen käsitys että se on ihan itse aiheutettua. Pitäis pystyä pitämään yllä sellasta mielikuvaa muille, että ei oo ihan tiukilla rahan kanssa, koska rahasta pihistelevä tyyppi koetaan aina jotenkin tylsänä. Ja Suomessahan asiat nyt on niin hyvin, ettei kellään kyllä oo vara valittaa yhtään mistään.

Valittaminen, eli ongelmien purkaminen on kuitenkin aika iso juttu siinä, miten tilannetta saa käsiteltyä. Jos niitä ärsytyksen aiheita vaan patoaa niin jossain vaiheessa kyllä räjähtää, joten paljon inhimillisempää olis silloin tällöin vähän valittaa. Oleellista on myös se, miten siihen valitukseen vastataan. Kyllä, mua vituttaa ettei ole varaa ostaa edes kahvimaitoa ja vielä enemmän vituttaa se, että mulla lohkesi hammas ja nyt joudun maksamaan hammaslääkäristäkin. Ja sen sijasta, että joku kaverini sanoisi mulle "no kahvi on kyl ihan hyvää mustanaki, ja eihän se hammaslääkäri niin paljoa maksa!" on tosi oleellista, että asiaan reagoidaan tyylillä "EIHÄN! Voi ei kahvimaidon puuttuminen on kamalinta, varsinkin aamulla. Ja voi paska oikeesti? Hammaslääkäri on kyl sellanen asia mihin ei haluais viimeisiä rahojaan laittaa..." Ja näin, oikeanlaisella reaktiolla mun turhautuminen on vähentynyt huomattavasti.

Ja tämä vain pienessä mittakaavassa. Kuka voi arvailla mitä tapahtuis jos hallitus vois osoittaa jonkinlaista myötätuntoa vähätuloisia kansalaisia kohtaan sen sijaan, että vaan vähättelis ongelmia.

Kameraton syksy pähkinänkuoressa

Huomaan taas, että viime merkinnästä on kuukausi. Eikä se tunnu lainkaan kuukaudelta. Mietin aluksi, että no eihän mulle oo mitään mainitsemisen arvoista tässä syksyllä tapahtunut, niin mitäpä mä oisin päivitellyt. Mutta sitten hoksasin, että oikeestaan on melko paljonkin, mitä olisin voinut päivittää, mutta en vaan tehnyt sitä. On ollut approt, halloweenbileet, halloweenleffailta, megazone-maratooni (pääsin siis pelaan megazonea ekaa kertaa elämässäni ja heti neljäks tunniks kerralla!), Lotan tuparit, haalaribileet, lautapeli-iltaa, insomnia-lanit Porissa jossa oltiin ihan kutsuvieraina, ja niin pääsinhän mää Trendsettingissä kuunteleen Riku Rantalaaki! Ai niin ja kissafestareillakin kävin. :D

Eli siis toisinsanoen, ihan hirveästi kaikkea kivaa. Luultavasti siksi se onkin jäänyt päivittämättä, koska yleensä tänne blogiin kirjottelu on ollut sellasta mitä oon tehnyt aikani kuluksi. Ja joskus tietysti purkautuakseni ärsyttävistä asioista. Mutta yleensä kuitenkin lämpimikseni kertonut kuulumisia, kun ei tärkeämpääkään tekemistä ole ollut.

Joten, millään enää tässä vaiheessa en voi purkaa koko tapahtumarikasta syksyä, kun mulla ei enää ole ollut kameraakaan jolla ottaa kunnolla kuvia, mutta tässä pieniä palasia:

Hämeenkadun Approilta, vielä alkuillasta virkeänä uudet haalarit päällä.

Approjen loppuillasta Jussin kans jatkoilla mietitään missä oltiin sillä hetkellä...

Saatiin meidän ensimmäinen LootCrate!

Riku Rantala veti Trendsettingissä oikeen inspiroivan esityksen.

Halloweeniksi koristelin koko kämpän, mutta valitettavasti siitä ei ole juuri kuvia. Tässä pienet palaset meidän halloweenin leffaillasta :D

Tässä vielä kuva keskiviikolta kun olin lähdössä haalaribileisiin, luvassa pimeässä hohtavaa maalia ja valotikkuja.

Seuraavaksi mun hankintalistalla on ehdottomasti kamera. Tai puhelin, jossa on niin hyvä kamera, että sillä pärjää. Mun nykyisen puhelimen kamerassa on joku vika ja sillä tulee violetteja/punaisia kuvia, joita ei aina värikorjailukaan enää tee siedettävän näköisiksi, ja Nikoninkin myin pois. Mulla on ollut kokeilussa Jussin Canon, mutta se on vähän turhan iso jatkuvasti mukana kannettavaksi, niin kuin oma Nikonikin oli, siksi myin sen pois. Sitten kokeilussa oli Jussin GoPro, joka mahtuu kyllä joka paikkaan, mutta jolla ei sitten oikeen saanut hyviä kuvia, kun ei sillä voi kuin klikkailla, olematta ihan varma että mitä siinä kuvassa sitten näkyy.

Ongelma on, että haluaisin kyllä järjestelmäkameran, mutta se sais olla sellanen peilitön, pienempi, Olympus Penejä oon katsellut. Toisaalta mun on ehdottomasti priorisoitava uusi puhelin, koska nykyinen vetelee viimeisiään, joten oon tehnyt mielessäni kompromissin, et ehkä se mikrojärkkäri odottelee, kunhan sillä puhelimen kameralla sais jotain kuvia.

Tosi ikävää, että esim. tän syksyn tapahtumista mulla on ihan hirveän vähän kuvia. Varsinkin kun mulla on lähes aina ollut kamera mukana ja mulla on kaikista tapahtumista kuvia, ja tykkään et niitä kuvia on ja voin sitte kehittää niitä ihan paperisiksiki :D ja nyt sit yhtäkkiä on tällanen pitkä kausi, jollon ei oo mitään. Vaikka tää on varmaan sellanen ajanjakso, jolloin on ollut eniten juttuja mistä oisin halunnut kuvia!



Tää merkintä ei nyt mennyt yhtään siihen suuntaan kuin ajattelin sen menevän, mutta selvästi tää kamerattomuus on nyt vaivannut mua kun tuli ulos tämmöstä. Joka tapauksessa, hyvää alkanutta marraskuuta! (MARRASKUUTA, OIKEESTI!)

maha täynnä etanoita

Enää 2 viikkoa kesälomaan... Ilmakin alkaa viimein myös hieman muistuttaa kesää, aurinko ruvennut paistamaan ja asteet nousemaan! Muutama päivä sitten vielä vettä vaan sateli ja kylmä tuuli kävi. Mutta jospa se nyt tästä!

Motivaatio on kyllä vähän hukassa. Työharjottelupaikka on ollut ihan ok, eikä mua tässä harjottelussa hirveesti muu ookkaan stressannut kuin se viriketuokioiden pitäminen. Niitä ei kuitenkaan käytännössä oo tarvinnut pitää, kun siellä olevat vanhukset on sen verran huonokuntoisia, ettei niille auta mitään tietovisoja ja muistipelejä vetää... Eniten se kuntoutus on siis ollut sitä hoitotyön ohessa tapahtuvaa. Nyt kuitenkin ens viikolla alkavassa näytössä mulla on yks tuolijumppasessio vedettävänä, ja ei innosta ei. Saati sitten se 5:10am herääminen aamuvuoroon, tai koko päivän kuluttaminen iltavuorossa... inspiraatio niin poissa kuin olla ja voi!

Mutta tsemppaan itteäni tällä, että 2 viikkoa kesälomaan! Sitte ku näytönki saan jo ens viikolla pois alta, niin viimenen viikko on sitten hieman rennompi. Jaksaa jaksaa!

Lappeenrannan Teerenpelissä juoma- ja pelitauolla

Tämä viikonloppu onkin ollut hyvää pohjustusta sille tulevalle kesälomalle. Perjantaina käytiin avaamassa terassikausi - vaikka tietysti juuri kun ehdittiin terassille, aurinko meni pilveen, ja sitten kun oltiin päästy takas kotiin, aurinko taas paistoi... Lauantaina lähdettiin käymään Lappeenrannassa treffaamassa Jussin serkkujen kanssa. Käytiin kurkkailemassa uutta ostoskeskusta, pysähdyttiin Teerenpeliin nauttimaan yhdet pienen pienet juomat ja pelaamaan Trivial Pursuitia (joka olikin joku millenium-versio, ja kaikki kysymykset koski aikaa ennen 2000-lukua.)

Ja sitten tietysti illan kohokohtana ETANAPANNU. Tää oli siis ihan erikseen sovittu juttu, että tällä tapaamisella täytyy maistella nää etanat. Ja siis no täytyy sanoa, että ei ne pahoja ollut! Oikeestaan ei maistuneet juuri millekään, tuli mieleen säilykeherkkusienet. Sitten ne oli vielä upotettu sellaseen ihanaan voi-valkosipuliseokseen, joka oli oiva niin etanoille kuin patongin dippaukseenkin :D

Etanat voi-valkosipulikylvyssä

Olempa taas kokemusta rikkaampi!

Nyt tympäisee jo etukäteen huominen maanantai (2 viikkoa, 2 viikkoa, 2 viikkoa.....) mutta harrastetaas tässä todellisuuspakoa videopelien ja netflixin parissa loppuilta!

kaksi perunaa

Joululoman jälkeiset viikot on menneet ohi taas vaihteeksi aivan liian nopeasti, kun yhtäkkiä on helmikuu (joulukoristeetkin keräsin tänään pois......). Enää viikko koulua, ja sitten alkaa taas uusi harjoittelu :D hyvä jos oon ehtinyt toipua vielä edellisen stressistä! No, tällä kertaa pääsin kuitenkin keskustaan harjottelupaikkaan, että ei tartte matkata montaa kymmentä kilometriä autolla joka päivä, vaan yhdellä bussilla pääsee. Se on jonkinlainen palvelukoti, eli vanhusten huoltoon päästään tällä kertaa.

Toivoin kyllä viimeseen asti, että ois ollut edes jotain tk:n vuodeosastopaikkoja, mutta luonnollisesti niitä oli vaan pari, ja ne oli ihan väärissä paikoissa. Mua siis kiinnostais juurikin sairaalatyöskentely, eikä niinkään nää päiväkodit tai palveluasuntolat sun muut. Mutta no, kokemustahan näistäkin saa. Jospa se antais mulle vähän lisäpisteitä tämän kevään yhteishakuun ja aukeais nyt sieltä AMK:sta paikka :) tai sitten ei. En tiedä haluanko tsempata itseäni vai olla varovainen etten elättele liikoja toiveita.


Tämä viikonloppu meni mulla kyllä harvinaisen plörinäksi. Jätin väliin Raahen kavereiden juhlat JA pihvien risteilyn, kun oli tarkoitus lähteä käymään Assyilla ja sen sellaista. Sattuikin sitten niin, että Volvo oli päättänyt tyhjentää akkunsa, eikä starttiapua saatu tarpeeksi aikaisin, että ois ehditty aikataulun mukaan (Jussilla oli assyilla siis kans joku striimausjuttu ja semmosta tiettyyn aikaan), joten kun oli selvää ettei ehditä jos vielä odotellaan, niin päätettiin että Jussi lähtee ite junalla. Köyhiä kun ollaan, ei raskittu pistää enempää rahaa junalippuihin, joten minäpä jäinkin kotiin.

Huolissani tietysti hätäpäissäni annoin sille vielä mukaan kaiken käteiseni, jota myöhemmin harmittelin kun hoksasin, etten voi edes ostaa ruokaa :D:D tein sitten itelle kahesta perunasta naksuja ja dippasin niitä hampurilaiskastikkeeseen, VOI JUKU MIKÄ PERJANTAI. Mulla oli 3 hyvää menovaihtoehtoa, mutta päädyinkin yksin kotiin syömään perunaa.

asfadrhsdxfgdfg

Hohhoh, hirveä häslinki taas. Akvaario vuotaa vieläkin ja se piti taas tyhjentää (ja piilosta löytyi jo monnin munia??? Heti vaan kutemaan kun pääsi pois vankeudesta, kunnon alfa-monni...). Tein päätöksen, että se saa nyt olla lattialla täytettynä kaloineen. Ei kuitenkaan vuoda niin paljoa, että kastelisi lattian, kun pistää retkipatjan päälle ja pyyhettä viereen, mutta kuitenkin sen verran, että puutasolla ollessa se taso on imenyt hirveästi kosteutta, eikä näytä oikeen luotettavalta... Uutta varmaan sitten pitäisi katsella, en enää siihen silikonirumbaan ala, en osaisi tehdä sitä yhtään paremmin kuin viime kerrallakaan. Ja ylimääräistä rahaahan tässä onkin hirveästi? :I

Eilen kävi ilmi kans, että telkkariin kytkettynä olleet kaijuttimet ei enää toimi. Ne ei toista ääntä televisiosta, eikä puhelimesta, että kai nekin on sitten menetetty. Onneksi telkkarissa on kuitenkin omat kaijuttimet, vaan kuulostaahan ne vähän laimeilta kun on parempaan tottunut.

Tää muutto on kyllä aiheuttanut meidän omaisuudelle tappioita!


Sitten vielä lisäksi kävin maanantaina näöntarkastuksessa ja siellä todettiin, että mun oikeassa silmässä tosiaan on hieman hajataittoa, joka aiheuttaa sumennusta näköön. En siis ole kuvitellut koko asiaa. Lasit siis varmaan pitäis koulua ja autolla ajamista varten hankkia, että varmasti näkee kauas tarkasti.

On vähän nyt kyllä valituksen meininkiä ilmassa. :D

Onneksi pian on viikonloppu ja lähtään Raaheen juhliin kaverin läksiäisiä ja siskon rippijuhlia, saa jättää hetkeksi tän sekaisin olevan kämpän pois mielestä (tänne on huomenna ja ylihuomenna tulossa jotain työmiehiä tekemään ikkunoillekin vielä jotain, ja piti verhot ja huonekalut siirtää pois ikkunoiden tieltä????saatana.) ja pääsee näkemään hieman pidemmän tauon jälkeen kaikenlaisia Raahe-ihmisiä 8) Can't wait!

monnin paluu

Parin viikon hiljaisuus taas tässä välissä. Enkä vetoa mihinkään muuhun kuin kiireeseen. Meillä on hieman vieläkin kämppä kesken, ne samat 2 pahvilaatikkoa on yhä purkamatta :D mutta nyt sentään puuttuu enää sohva. Ja seinältä julisteet, jotka pitäisi kehystää ensin. Pikku hiljaa tähän on rakentumassa se kodin tunne, jonka puuttumista vielä pari viikkoa sitten tuskastelin. Maanantaina tuli super-nettikin, mutta en ole edes ehtinyt vetää nettijohtoa makuuhuoneeseen asti, että pääsisin omalla koneella nettiin :D näin kiireestä siis puhutaan, että mulla ei ole ollut ylimääräistä aikaa istua koneella!

Suurin syy on tietysti viime viikolla alkanut koulu! Se on kyllä syönyt aikaa - luonnollisesti - mutta toisaalta sitten oon saanut tämän arkirytmin nyt rullaamaan. Mulla on onneksi aivan älyttömän mukava luokka, ja tuo koulussa käynti on kyllä lievittänyt mun koti-ikävää aivan valtavasti. Lauantaina oli myös Tubecon, joten pääsi näkemään vähän harvemmin tavattavissa olevia tyyppejä. Sen lisäksi siis, että katseli kun Jussi on jossain fanien keskellä jakamassa nimmareita ja ottamassa yhteiskuvia :D tuossa tapahtumassa kyllä tuli jotenki semmonen "vanha" olo. Koska ei minun nuoruudessa mitään youtube-julkkiksia ollut.


Mutta asiasta toiseen. Mun piti alottaa aivan hurja projekti akvaarion kanssa, nimittäin silikonien uusiminen. Allas rupesi yhdestä reunasta vuotamaan, joten ei kai se auttanut. Tänään pistin testivedet uusille saumoille, eikä ainakaan vielä näytä vuotavan! Annan olla kuitenkin aamuun asti, ja jos vielä vaikuttaa siltä että on tosiaan vedenpitävä, pääsee kalatkin takaisin kotiinsa :)

Shokki-tapahtuma tässä oli kuitenkin se, kun mun piti irrottaa suodatin ennen silikonien uusimista. Sitä ei oo siis koskaan irrotettu, ei edes muutossa. Jätin sen yöksi vielä tiskialtaaseen, että pesen sen seuraavana päivänä. No, seuraava päivä koitti, tartuin toimeen ja kaadoin suodattimesta kaikki pienetkin määrät vettä pois. Ja sieltä tupsahtikin MONNI.

Äkkiä paniikissa vettä pesualtaassa hypähtelevän kalan päälle ja viemärin päälle kuppi. Säikähdin ensin, että se on se nykyinen ainoa monni, mutta kun menin tarkastelemaan kalojen tilapäiskotia, näin kyseisen monnin siellä. Ja sitten se iski: se on se monni, joka katos puoli vuotta sitten, ja jonka luultiin kuolleen ja joutuneen omenakotilon päivälliseksi. Se oli puoli vuotta ollut jossain suodattimen pienimmässä kolossa (isommat kolot on aina siivouksen yhteydessä tarkastettu), läpi muuton (!!!) ja kaiken. Niin, ja jos jäi epäselväksi, se monni on tosiaan elossa.

Mun sydän on särkynyt ainaki 500 kertaa, kun oon ajautunut miettimään, miten se on ollut puoli vuotta jossain pikkukolossa yksin pimeässä syöden vaan jotain levää :( pistin sille ämpäriin yhden akvaarion koristeista, ja aluksi se oli vaan aivan ahtaimpaan koloon ahtautuneena, vaikka tilaa oli yllin kyllin. Nyyh! Nyt se on kuitenkin pikkuhiljaa käynyt retkellä koristeen päälläkin ja on välillä ihan näkyvissä. Iskä vaan tuumas, että selviytyyhän ne monnit luonnossakin kuivina kausina vaikka minkälaisessa pikkulätäkössä, mutta itse en voi lopettaa ihmettelemistä. Selviytyjä 2014.


Ps. Entä jos oisin tietämättömänä kaatanut ne vedet vessanpönttöön????

Ei meillä Raahessa katella tommosta

Ensimmäinen viikko ja risat uudessa kämpässä selvitty. Vaikka tosin puolet siitä meni siihen, kun käytiin Assemblyillä Helsingissä. Oli kerrassaan mukava kokemus, mahtavaa porukkaa. Parasta oli ehdottomasti se, kun lähettiin yöllä isolla porukalla mäkkärin autokaistalle hakemaan murkinaa. Oli kans jotenkin tosi huvittavaa, kun ekana yönä tulikin pulaa nukkumapaikoista, ja sitten sinne saliin oli jono, jossa ihmisiä oli patjat ja makuupussit kourassa. Kaikkea sitä :D Mutta hyvä reissu oli.

Assembly Summer 2014 ©Tuula Ylikorpi

Ja jos palataan takaisin kämppään, niin tykkään tästä kyllä älyttömästi, vaikka täällä nyt vielä onkin paljon laatikoita ja pusseja levällään, kun tavarat vielä hakee paikkaansa. Ei ole ollut kirjahyllyä ja muuta vastaavaa, että kaikki tavarat olis voinut purkaa, mutta tänään tehtiinki kunnon reissu ikeaan ja haettiin tv-taso, sen molemmille puolille pikkuhyllyt + sitte vielä kunnon kirjahylly. Että eiköhän sitä huomenissa saada suurin osa lopputavaroista purettua :) Parin viikon sisään on 100 meganen nettikin tulossa! <3 Sitten puuttuu enää sohva ja pyykkikone. Ja toki vähän kaikkea pientä.

Onkin ollut näin keskineräsenä tämä kämppä tosi vieraan oloinen. Tai siis ei oo tullut vielä sitä tunnetta "kodista", vaan tuntuu enemmän kuin täällä oltaisiin vain käymässä. Ja oon vielä aina ollut just se, jolla tulee hauskimmallakin kesäleirillä aina koti-ikävä, ja varmaan vielä ala-asteen loppuun asti äidin piti soittaa mulle hyvän yön laulu puhelimella jos olin jossain yötä. Sitten menin nalle kainalossa nukkumaan. Menen tosin vieläkin, jos yksin pitää nukkua :D

Silloin kun Raahessa muutin omilleni, niin en juurikaan kärsinyt mistään koti-ikävästä, varmaan koska porukat asui kuitenkin ihan naapurissa. Mutta nyt se on sitten kyllä iskenyt. Aina kun sisäistän sen, että vitsit nyt oon päässyt viimein asuun Tampereelle, oon hetken aikaa tosi iloinen. Sitten tajuan, että se on tosi kaukana Raahesta ja yhtäkkiä haluaisinki just päästä käymään kotona. En siis edes siinä mun edellisessä kämpässä, vaan juurikin lapsuudenkodissa. Enkä edes välttämättä siinä tilassa missä se nykyisin on - vaikka sekin kyllä houkuttelisi - vaan vaikka silloin, kun mun huoneessa oli vielä kapea sänky, pieni philipsin matkatelkkari ja pleikkari ykkönen. Ja kaikissa vanhoissa leikkipuistoissa, rannassa, vaikka missä.

En siis oikeastaan tiedä, mitä mulla tarkalleen ottaen on ikävä. Äitiä, iskää, siskoa, kissaa? Raahea kaupunkina? Nykyisiä ja entisiä kavereita? Lapsuutta ja sitä kun ei ollut niin paljoa vastuuta asioista? Vähän kaikkea?


Onneksi nyt on kuitenkin ollut suht paljon tekemistä, ettei jää sitten paikalleen vaan murehtimaan ja haikailemaan menneiden perään, ja unohda kokonaan keskittyä niihin jännittäviin asioihin nykyhetkessä. Ei sitä kuitenkaan kovin usein muuta uuteen kaupunkiin, eikä se uutuuden tunne tässäkään asiassa kestä ikuisesti, että ei passais missata sitä!

Ja kyllähän tuo maailman paras poikaystävä avomies tekee tästäkin asiasta paljon mukavampaa ja helpompaa :3

miau miau

Alkaa sitten olla muutto ihan käsillä. Kämppä tyhjennettiin tänään pakettiautoon ja peräkärryyn, ja muutenkin ilmassa on sellanen muuttamisen fiilis. Perjantaina keräännyttiin vielä isolla lössillä museon rantaan viettämään läksiäisiä. Ehtihän siinä illan aikana jo miettiä, että ei täältä halua minnekään lähteä, täällä on aivan parasta. Ei tullut edes lähdettyä baariin, kun jäätiinkin vaan juttelemaan ja kuuntelemaan nostalgisia biisejä aamuyöhön asti. Todella hyvä ilta siis!

Sillon mulle on kans kunnolla ensi kertaa iski se, että ollaan nyt maanantaina jo muuttamassa, ja seuraavan kerran tuun Raaheen varmaan sitten elokuun lopulla. Ja vaikka normaalissa arkielämässä oon oikeasti lähinnä tekemisissä vain Jussin, Niinan ja mun porukoiden kanssa, enkä edes oikeasti näe suurinta osaa mun kavereista kuin kerran viikossa, ja joitakin ihmisiä kerran kuussa tai vielä harvemmin, niin siitä huolimatta se kuukausi poissa Raahesta alkoikin tuntua yhtäkkiä aivan hirveän pitkältä ajalta. Niina sen aika hyvin pistikin heippoja sanoessa sanoiksi: "mutta nyt mää tiiän että oot niin kaukana!"

Tosin joitakin jo Raahesta muuttaneita kavereita oon muuton jälkeen lähempänä, jos sillä voi vaikka itseään lohduttaa. Ja onneksi Jussi muuttaa mukana♥

Museon ranta

Oon ollut aivan älyttömän innoissani tästä muutosta ja oottanut sitä, mutta just nyt mulla on vaan sellanen olo, että voisin asua täällä vielä sittenkin muutaman viikon lisää.

Silti, aamuyöstä startataan kohti Tamperetta, jänskätään miten kalat selviää muutosta...

olet pyörivä planeettani

Keskiviikkona sain kokea tosi erikoislaatuisen haikean hetken, kun joku muu vei mukanaan rakkaan Opelini. :( Olihan se haikeaa, se oli kuitenkin mun ensimmäinen auto, ja lähes kolmen vuoden aikana siinä autossa on ehtiny tapahtua paljon kivoja asioita, siellä on käyty paljon hyviä keskusteluja ja sillä on matkattu moniin hyviin paikkoihin!

Noh, minut näkee sitten tästä eteenpäin liikenteessä tällaisella pelillä:

Kyllä kelpaa ajella, kerrassaan!


Aiheesta toiseen. Viime kuun lopulla kävin ensimmäisissä pääsykokeissa, ja musta ne meni oikeastaan tosi hyvin. Mua haastatteleva psykologi sanoi, että ainakin mun kirjalliset testit oli menneet tosi hyvin, ja no, haastattelustahan se ei tietenkään palautetta siinä samalla antanut, mutta musta itestä tuntui, että se ois mennyt ihan hyvin! Nyt vaan toivon, että menis sitten ne AMKin pääsykokeet yhtä hyvin, vaikka tietysti siellä valintakriteerit on tiukempia kuin ammattikouluissa.

Joka tapauksessa, noista hyvin menneistä valintakokeista mulle jäi ihan hirveän hyvät fiilikset siitä, että haluan oikeasti päästä Tampereelle opiskelemaan, tekee mieli vaan koko ajan katella kämppiä sieltä, ja sen sijaan, että mua pelottaisi muuttaa uuteen kaupunkiin, se tuntuu enemmänkin innostavalta ja kiinnostavalta. Tietysti Raahe on aina koti ja varmasti tulis olemaan kova pala yhtäkkiä muuttaa niin kauas perheestä ja vanhoista tutuista kavereista, mutta jotenkin mulla on sellanen olo, että oon nyt valmis tällaisiin positiivisiin muutoksien tuuliin. Viimesen vuoden aikana on muutenkin mennyt paljon asioita uusiksi, mutta en pysty sanomaan, että yksikään muutos olis ollut loppujen lopuksi negatiivinen. Vaikka se ois aluksi vähän hirvittänytkin.


Ps. Kalat teki akvaarion täyteen munia. Kaikki niistä syötiin. Ei kalavauvoja.

Kalahirviöt

Musta tuntuu pikkuhiljaa, että mun merkintöjen otsikot alkaa koostua vain erilaisista kalajutuista, mutta kalojen elämä taitaa olla tällä hetkellä jännittävintä ikinä. Joka tapauksessa, mun on pakko jakaa tämä hirmuinen juttu! Pari päivää sitten meidän akvaariosta katosi yksi partamonneista. Ne on normaalistikin piilossa aika usein, joten ensin siitä ei stressaa, mutta sitten se ei tullut mistään esille. Enää koskaan, moneen päivään. Ja sitten saatiin selville, että jos se partamonni on kuollut sinne, niin se toinen monni ja omenakotilo + kaikki pikkukotilot on todennäköisesti SYÖNEET sen.

SYÖNEET YSTÄVÄNSÄ RUUMIIN.

Hirviöt! :D Kuulemma akvaariosta voi jossain vaiheessa löytyä sitten pieni pääkallo jostain, mutta muut todisteet on tuhottu.

Noh, traumasta toiseen. Meidän akvaariossa on myös päässyt räjähtämään ongelma niiden pienien kotiloiden kanssa, siellä on niitä ihan hirveästi, eikä se ole vedelle hyväksi. Siispä haettiin sellasta lääkettä, jota tiputellaan kolmena päivänä akvaarioon, ja pikkukotilot kuolee, sitten kaikki on taas hyvin. Ongelma on kuitenkin se, että meillä on akvaariossa se yksi iso omenakotilo, joka kuolisi myös siihen lääkkeeseen, joten se piti luonnollisesti nostaa karanteeniin kuurin ajaksi. Yksin. Isoon lasipurkkiin. Ilman kasveja. ;___; Se näyttää niin raukalta! </3


Oon yrittänyt bensaa - eli rahaa - säästääkseni kulkea salilla enemmän kävellen kuin autolla, mutta esimerkiksi tänään ulkona on pyryttänyt lunta, mikä aavistuksen syö mun motivaatiota kävellä, vaikka matkaa ei olekaan kuin vajaat 3 kilometriä (kuinka laiska voi ihminen olla?). Toisaalta hoksasin juuri, että Daughtrylla on keikka Helsingissä maaliskuun alussa, ja haluaisin ihan hirveän hirveän hirveän paljon mennä, koska se on yksi niistä bändeistä, joiden biiseistä osaan aika lailla suuren osan sanoista ulkoa ja banbkjnsakfjnaf. Junalippujakin saisi siihen aikaan just tarjoushinnoin, että idea ei olis ihan mahdoton. Joten ei kai se auta kuin lähteä kävelemään ja säästää nekin bensarahat!

hyvät kuoret

Pekanpäivät meni aikamoisessa vilskeessä! Käytiin torstaina kahtoon Frederik - kännissä ja läpällä - mutta se oli oikeastikin sitten aika viihdyttävä keikka kaiken kaikkiaan :D Ainakin sai nauraa ja laulaa, että eiköhän se täyttänyt tarkoituksensa. Bluukkariinkin taas päädyttiin siitä huolimatta, että oli torstai, uskomatonta.

Perjantaina käytiin muuten vaan rannassa puljuttamassa, ja kyllä se Raahe vaan tämän tapahtuman aikana kukoistaa, joka paikassa porukkaa, paljon tuttuja, elämää, jes! Lauantaina käytiin vielä tsekkaamassa the 69 eyes, ja kyllähän sekin herätti hieman nostalgisia tunnelmia.

Töissä oli aivan hirveä, siis AIVAN hirveä kiire koko viikonlopun. Jatkuva 30 min jono, joka ei loppunut koskaan. Huhhei! On kyllä vieläkin sellanen olo (varsinkin jaloissa), että töitä on tehty, mutta eiköhän se huomisen työpäivän jälkeen helpota kun pääsee viettään yhden vapaapäivän 8) 

Mulle tuli myös tosiaan surullinen kirje oamkilta. Ne eivät halua mua opiskelemaan sinne ;___; Oon varasijalla 26 ykkösvaihtoehtooni, eli toisin sanoen ois aika miettiä suunnitelma B:tä. Oikeastaan mua hätkähdytti, miten mulla ei oo ollenkaan varasuunnitelmaa, mutta mulla meni kaikki energia jo siihen että sain edes yhden suunnitelman suunniteltua, olisko muka pitänyt vielä varasuunnitelmakin...!

Muut on hoputellut, että voisin hakea jonnekki ammattikoulun puolelle hoitoalalle vaikka vuodeksi, ja saisin siitä sitte lisäpisteitä ku hakisin ens vuonna uudestaan, mutta mulla on jotenkin kiinnostusprosentti nollassa, liian pettynyt olo että jaksaisi mitenkään inspiroitua mistään. Toisaalta tiiän kyllä, että syksy tulee tosi äkkiä, kuten myös talvi, ja jos en halua vaan maata koko vuotta niin jotain pitäis keksiä kirivilkkaa.

Mistähän tästä repisi tsemppiä, kun koko ajan menee tulevaisuudensuunnitelmat uusiksi joka suhteessa. Ei ole nuoren ihmisen elämä helppoa ei!

hakuna matata

Hirveä blogihiljaisuus. Mun viimesimmät viikot on vilahtaneet ohi aivan salamannopeudella. Oon tosiaan tuore ylioppilas (!) ja sitä edeltävän 9 päivän työputken ohessa ehdin järjestellä juhlia ja valmistautua pääsykokeeseen muun muassa, sitten oli jo se pääsykoe, perään vectorama ja no, johonkin mää oon kuluttanut semmosen kolme viikkoa!

Huomenna pitää palata taas töiden pariin, mutta syystä jos toisestakin en juuri nyt olis yhtään asiakaspalvelufiiliksissä :p Toisaalta ei tuu ainakaan jäätyä vaan kotiin makaamaan kun on jotain velvollisuuksia hoidettavana.

Joka tapauksessa vaan tämä viikko töitä, ja keskiviikollekkin on luvassa suomen tivoli ja silleen 8) Sitte onki taas juhannusviikko vapaata, että kyllähän tää nyt menee vaikka päällään seisten!