Kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että iso osa meistä kaipais hieman armollisuutta kehoaan kohtaan. Mulle tää tuntuu pitkästä aikaa aivan uudenlaistelta projektilta, joka keskittyy johonkin ihan muuhun kuin yleensä mun projektit keskittyy. Mä ajattelin aina, että sitten kun saavutan sen mystisen täydellisen terveyden, voin kirjoittaa siitä. Mutta ehkä mä kirjoitankin tästä. Keskeneräisenä, vaiheessa. Sitä tää mun nykyinenkin projekti todella on, sillä pelkästään kehopositiivisuudesta kiinnostuminen ei jotenkin riitäkään siihen, että sen saa sisäistettyä.
Josta pääsenkin pieneen listaukseeni siitä, mitä oivalluksia oon tässä ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana kokenut.
Pari ensimmäistä viikkoa meni todella helposti, inspiroituneena. Nakkasin ruokapuntarin kaapin perälle, poistin kalorinseuraussovelluksen puhelimesta... Söin pitkästä aikaa asioita, jotka on ollut kiellettyjä hyvin kauan. Esimerkiksi mysliä. Ostin seesaminäkkäriä ruisnäkkärin sijasta.
Uusia ajatuksia ja tekoja varjostavat kuitenkin vielä vanhat, opitut tavat. Oon iän kaiken mitannut puuroon aina tasan 30 grammaa kaurahiutaleita. Nyt mittasin lautaselle desin hiutaleita, ja tunsin alkavan ahdistuksen. Pitäisikö laittaa vajaa desi, eikö kokonainen desi ole 40 grammaa? Vaikka söin mitä halusin, huomasin takaraivossani pitäväni yhä suurinpiirteistä kalorilaskentaa. Samoin pian alkoi kolkutella tuttu tunne siitä, että pitäisi "palata ruotuun."
Ajattelin aina, että mun on pakko tarkkailla syömisiäni, koska muuten söisin ihan mitä vain loputtomasti ja lihoisin sairaaksi asti, kunnes kuolen. Mulla ei koskaan käynyt mielessäkään, että kun annan luvan itselleni syödä mitä tahansa, en voisikaan helposti toteuttaa sitä. Sätin itseäni aina, kun en jaksanut kirjata kaikkia kaloreita täydellisen tarkasti, ja pelkäsin että lipsun siihen etten laske ollenkaan. Ei koskaan käynyt mielessä, että se jatkuva laskeminen voisi olla vaikea lopettaa.
2. Maha on vain maha, jalat on vain jalat
Mulla on pitkiä inhosuhteita useisiin kohtiin mun vartalossa. Oon aina inhonnut mun reisiä, sillä sinne kertyy suurin osa mun painosta. Ne on aina osuneet yhteen. Olin siitä pitkään hieman katkera, kunnes sain selville miten paljon oma rakenne vaikuttaa siihen, onko mahdollista saada reisivakoa edes alipainossa. Sitten olin vielä katkerampi.
Myös maha on aina ollut kuvottava, oon kammoksunut edes koskea sitä muualla kuin pesulla, tai puristellakseni tai litistääkseni sitä. Mun vatsa ja kyljet on täynnä venymisarpia, jotka tuli jo 10-13 vuoden ikäisenä kun venyin hurjia määriä pituutta samalla kun sain naisellisia muotoja. Oon aina ajatellut, että mun maha "on jo pilalla", vaikka joskus onnistuisin laihtumaan mallin mittoihin, ei niitä arpia enää mikään poista, pilalla on.
Oon kuunnellut ja lukenut paljon kehopositiivisia neuvoja mun projektin aikana. Yhdessä sanottiin, että voisi olla fiksua kokeilla silittää niitä kehon osia, joita inhoaa. Ei muuta kuin testiin. Ja voin sanoa, että tää oli absurdein onnistuminen ikinä. Silitin mahaa. No, siinä se on. Ihoa. Mites noi reidet, varsinkin sisäreidet. No, ihoahan nekin, sisäreisissähän on oikeastaan silkkisen pehmeää ihoa, onpas mielenkiintoista.
En sano, että musta, mahasta ja reisistä ois heti tullut parhaat kaverit, mutta ehkä ainakin vuosia kestänyt vihanpito on nyt saatu päätökseen. Oikeastaan tuntuu hieman hölmöltä, miten paljon sitä on oman kehon arvosta perustanut siihen, että tietyt kehon osat ei ole "hyviä", "oikeanlaisia", "tarpeeksi pieniä, laihoja, kapeita." Mulla on aina ollut vahvat, tukevat jalat, paksuista pohkeista pohkeista paksuihin reisiin, ja niillä on menty. Enkä edes keksi, mitä erikoista tehtävää mun mahan iholla on, paitsi pitää mun sisulmukset kasassa, ja muutama arpi ei sitä tehtävää kyllä haittaa lainkaan.
3. Muu maailma ei muutu mun mukana.
Me eletään dieettikulttuurissa. Milloin pitää karistaa joulukilot, päästä kesäkuntoon, saada raskautta edeltävä keho takaisin... aina on joku syy, miksi pitäisi ruveta dieetille, "rajoittamaan", "päästä takaisin ruotuun."
Tän puolentoista kuukauden aikana oon vahvasti kyseenalaistanut kaikkia mun käsityksiä tästä vallitsevasta mielentilasta. Oon harjoitellut lempeää suhtautumista omaa kehoa kohtaan, yrittänyt pureutua siihen miksi ylipäältään tuntuu niin tärkeältä aina vaan kutistua.
Etenkin näin prosessin alkuvaiheessa muualta tuleva dieettipuhe ja kehonegatiivisuus iskee kasvoille todella räikeästi. Vähän väliä joku työpaikan kahvipöydässä voivottelee, miten ei saisi syödä suklaata, mutta ehkä jos yhden palan, kai tässä päivä kiirehtiessä on poltettu sen verran kaloreita. Voivotellaan, miten maha on päässyt kasvamaan, kyllä nyt kerta kaikkiaan pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.
Samoin mun on pitänyt poistaa some-tilien seurauslistalta useita eri käyttäjiä, sillä huomasin niiden aina aiheuttavan katkeria, huonoja fiiliksiä. "Munkin pitäis olla tollanen, munkin pitäis pystyä tohon." Siksi oon niitä luultavasti aikanaan alkanut seuraamaankin; niiden on ollut tarkoitus motivoida mua pysymään kurissa. Toisin sanoen, aiheuttaa mussa niin paljon häpeän ja kelpaamattomuuden tunteita, että olisin pakotettu noudattamaan dieettiä.
Yllättäen, muu maailma ei päättänyt samaan aikaan mun kanssa ruveta miettimään suhtautumista omaan kehoonsa tai ruveta kriittiseksi dieettikulttuuria kohtaan. En oikein osaa suhtautua tähän ongelmaan vielä. Tunnistan ne samat ajatukset, ja joka kerta ajattelen, että ehkä munkin pitäisi vielä yrittää jotain elämäntapamuutosta, enhän mä nyt vaan voi tyytyä siihen että kuljen tän näköisenä.
Voin myöntää sen nyt: oon useita vuosia ajatellut, että mun suhde ruokaan on terve. Nykyaikana on melko helppo olla obsessoitunut omasta terveydestään. Me googletetaan ravintofaktoja, terveystietoja, diagnooseja, täydellisiä treeniohjelmia, samalla kun uudet laitteet mahdollistaa stressitasojen, unen, askelten, kalorien, sykkeen, lähes minkä tahansa mittaamisen. Mä oon ajatellut itseäni terveystietoisena ihmisenä, joka vain tavoittelee terveyttä. Jonkin hälytyskellon olis ehkä kuulunut soida siinä kohdassa, kun oon ymmärtänyt etten halua kertoa siitä muille ihmisille, vaan haluan tehdä sen salassa. Enkä varsinkaan koskaan myöntää kellekään, kuinka pitkälle siinä välillä mennään. Tai kuinka paljon turhautumista, itsevihaa ja ahdistusta siihen liittyy.
Aina kun joku kommentoi, että oon laihtunut, vastasin että jaa en tiedä, en käy puntarilla. Tää on puhdas valhe, oon käynyt useita kertoja viikossa puntarilla viimeiset 10 vuotta, ja multa ei koskaan ole pudonnut painoa ilman kauheaa yrittämistä. Anteeksi, jos oon joskus valehdellut juuri sinulle, ja vahvistanut yleistä mielikuvaa siitä, että painonpudotus on vaivatonta ja helppoa.
Ehkä nyt oli korkea aika myöntää se isoin itsepetos, että mä en koskaan varsinaisesti parantunut syömisongelmista, mä vaan vähän muutin niitä. Sen sijasta, että yrittäisin syödä mahdollisimman vähän ja laihtua mahdollisimman nopeasti, tavoitteena olikin vaan syödä täydellisesti ja päästä täydelliseen ihannepainoon, täydelliseen rasvaprosenttiin.
Samoin oon pettänyt itseäni siinä, että oon ajatellut olevani kehopositiivisuuden kannattaja. Oon kehunut ihmisiä, jotka jaksaa puhua siitä, miten kaikki kehot on hyviä. Mutta pohjimmillaan en oo uskonut sitä. Oon aina ajatellut, että ois hyvä jos kaikki vois olla tyytyväisiä kehoonsa sellaisena kuin se on, mutta minä en halua tyytyä tähän. Tai oon ajatellut, että alan arvostaa kehoani nyt, "elää niin kuin olisin jo kevyempi", lopullisena tavoitteena on kuitenkin laihtuminen. Tai että kehopositiivisuus koskee muita ihmisiä, muut voi oikeasti näyttää hyvältä missä painossa vaan, mutta mua se ei kerta kaikkiaan koske, mä oon jotenkin poikkeuksellisen vastenmielinen.
On osittain pelottavaa, osittain laimeaa ja osittain raikasta olla täydellisen rehellinen itselleen. Enkö tuntenutkaan itseäni niin hyvin. Mutta siitä alkaa myös armo ja itsensä hyväksyminen. Uusien ajatuksien muodostaminen. Tästä lähtään.
