Lihavat laihtukoon keinolla millä hyvänsä?

Mun ensimmäisen kehotekstin jälkeen oon aika useassa keskustelussa saanut palata aiheeseen etenkin rakkaan äitini kanssa. Hän ei ehkä ollut perillä syömisongelmieni laajuudesta, eikä mikään ihme - ongelmia peitellään ja salataan viimeiseen asti. En itse ole vanhempi, joten en ehkä pysty täysin samaistumaan siihen kipuun joka kaikuu äitini äänestä hänen kysellessä "miten mää en tajunnut, miten mää en huomannut?"

Minusta asiasta ei voi kuitenkaan syyttää ketään läheistä. Kulttuurissa, jossa moni vuorotellen laihtuu ja lihoo, me yleensä pidetään painon nousua kontrollin menettämisenä, huonona asiana, kun taas painon pudotusta merkkinä terveellisyydestä, onnistumisesta. Siksi oikea kysymys ei ole lainkaan, miksi äitini ei huomannut, vaan miksi kukaan ei kysynyt.

Tällä viittaan lähinnä terveydenhuollon ammattilaisiin. Terveydenhoitajani tai lääkärini eivät kertaakaan tulleet kysyneeksi, miten aiemmin ylipainoinen teini on yhtäkkiä alle puolessa vuodessa laihtunut lähes 30 kiloa. Laihtuminen voi olla oire monesta eri sairaudesta, mutta kun ylipainoinen ihminen laihtuu, se on aina vain hyvä asia. Minä sain paljon kehuja terveydenhuollolta painonpudotuksesta. Se oli kuulemma loistava suoritus.

Terkkarille tuskailin, että nyt paino on jumissa. Hän vastasi, että jatka vain samaan malliin, kyllä se paino siitä vielä putoaa. Hän ei kysynyt, millainen ruokavalioni on nyt, tai syönkö tarpeeksi monipuolisesti, vaikka ruokavalion yksipuolistuminen on yleinen ilmiö painonpudottajilla. Itse tietysti uskoin, että kurkku, raejuusto ja kananmunan valkuaiset muodostivat täydellisen ruokaympyrän, sillä kalorilaskuri kertoi minun syövän tarpeeksi proteiinia ja kasviksia, ja minimaalisen määrän kaloreita, hiilareita ja rasvaa! Kun lääkäri määräsi minulle lääkityksen ahdistukseeni, panikoin sivuoireissa mainitusta painonnoususta ja sanoin, etten halua aloittaa lääkitystä jos on riski, että painoni nousee. Lääkäri vastasi, että paino ei nouse jos pysyn ruokavaliossa ja pidän aktiivisuustasoni samassa, lähinnä lääke voi aluksi väsyttää ja mahdollisesti lisätä ruokahalua, mutta jos sille ei antaudu, paino ei kyllä nouse. Lääkäri tiesi, minkä määrän painoa olen pudottanut, mutta ilmeisesti hysteerinen pelko painonnoususta ei silti antanut aihetta huoleen.

Ihmisillä on ahdistavia tarinoita siitä, milloin he ovat saaneet kehuja painon putoamisesta. Karmein kuulemani on ehkä se, että kehut on annettu syöpää sairastavalle, joka on sairautensa myötä laihtunut. Olen myös itse aiemmin sortunut ihastelemaan erään ystäväni painon pudotusta, jolloin hän kertoi että on ollut niin surullinen ja stressaantunut, ettei ole pystynyt syömään kunnolla aikoihin. Silloin tavoittelin vielä kovasti laihtumista, ja toivoin vain, että minunkin stressini ilmenisi ruokahalun puuttumisena. Laihtumisen takana ei todellakaan aina ole hyvinvoinnin edistämistä, terveellisiä elämäntapoja ja iloista mieltä.

Tästä kaikesta jää jokseenkin mustavalkoinen kuva siitä, mitä pidämme terveenä kehona, ja kuinka ihailtavana asiana oikein pidämme alhaista painoa. Poikkeuksen tähän tekee ehkä se, kun jo valmiiksi hoikka ihminen alkaa laihtua lisää, tällöin ympäristö voi huolestua (ja tietysti kokea oikeudekseen kauhistella toisen hoikkaa olemusta tietämättä, mikä sen takana on). Mutta etenkin kun isommat ihmiset pudottavat painoa, se painon pudotus tuntuu ympäröivän maailman mielestä olevan paras asia mitä heille on tapahtunut. Tapahtui se hinnalla millä hyvänsä.

Tänään on kansainvälinen "älä laihduta" -päivä (International No Diet Day). Mikäpä siis parempi päivä uskaltautua tarkastelemaan omaa mielenmaisemaa laihdutuksen suhteen. Usein puhutaan siitä, miten syömishäiriöt eristävät ihmisen, mutta täysin samanlaisia piirteitä on huomattavassa myös "terveesti laihduttavilta." SYLI kirjoitti melko napakan blogitekstin, jossa mietitään mikä olisi toisin, jos laihduttaminen ei olisi enää mahdollista. Tämä vaihtoehto on meille kaikille avoin, vaikka sitä ei mainostetakaan yhtä hanakasti kuin superdieettiä ja ketoamista.

4 oivallusta kehorauhan aloittamisesta

Mun edellisen kirjoituksen seurauksena sain käydä todella hedelmällisiä, avartavia, ihania ja myös kipua täynnä olevia keskusteluita ihmisten kanssa. Moni ihminen, joille en ole puhunut aikoihin, avasi mun kanssa keskustelun, ja haluankin ensiksi sanoa kiitoksen siitä kaikille. Teksti oli hyvin henkilökohtaista, ja oli ihanaa miten moni otti sen vastaan niin lämpimästi. Ennen kaikkea keskusteluista jäi kokemus siitä, että en ole tämän asian kanssa yksin. Oman kehon kanssa kipuilu tuntuu olevan valitettavan yleistä, ja moni kertoi, miten hyvältä (ja samalla pahalta) sen tekstin lukeminen oli tuntunut.

Kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että iso osa meistä kaipais hieman armollisuutta kehoaan kohtaan. Mulle tää tuntuu pitkästä aikaa aivan uudenlaistelta projektilta, joka keskittyy johonkin ihan muuhun kuin yleensä mun projektit keskittyy. Mä ajattelin aina, että sitten kun saavutan sen mystisen täydellisen terveyden, voin kirjoittaa siitä. Mutta ehkä mä kirjoitankin tästä. Keskeneräisenä, vaiheessa. Sitä tää mun nykyinenkin projekti todella on, sillä pelkästään kehopositiivisuudesta kiinnostuminen ei jotenkin riitäkään siihen, että sen saa sisäistettyä.

Josta pääsenkin pieneen listaukseeni siitä, mitä oivalluksia oon tässä ensimmäisen puolentoista kuukauden aikana kokenut.

1. Vanhoista tavoista on hankala päästää irti.

Pari ensimmäistä viikkoa meni todella helposti, inspiroituneena. Nakkasin ruokapuntarin kaapin perälle, poistin kalorinseuraussovelluksen puhelimesta... Söin pitkästä aikaa asioita, jotka on ollut kiellettyjä hyvin kauan. Esimerkiksi mysliä. Ostin seesaminäkkäriä ruisnäkkärin sijasta.

Uusia ajatuksia ja tekoja varjostavat kuitenkin vielä vanhat, opitut tavat. Oon iän kaiken mitannut puuroon aina tasan 30 grammaa kaurahiutaleita. Nyt mittasin lautaselle desin hiutaleita, ja tunsin alkavan ahdistuksen. Pitäisikö laittaa vajaa desi, eikö kokonainen desi ole 40 grammaa? Vaikka söin mitä halusin, huomasin takaraivossani pitäväni yhä suurinpiirteistä kalorilaskentaa. Samoin pian alkoi kolkutella tuttu tunne siitä, että pitäisi "palata ruotuun."

Ajattelin aina, että mun on pakko tarkkailla syömisiäni, koska muuten söisin ihan mitä vain loputtomasti ja lihoisin sairaaksi asti, kunnes kuolen. Mulla ei koskaan käynyt mielessäkään, että kun annan luvan itselleni syödä mitä tahansa, en voisikaan helposti toteuttaa sitä. Sätin itseäni aina, kun en jaksanut kirjata kaikkia kaloreita täydellisen tarkasti, ja pelkäsin että lipsun siihen etten laske ollenkaan. Ei koskaan käynyt mielessä, että se jatkuva laskeminen voisi olla vaikea lopettaa.

2. Maha on vain maha, jalat on vain jalat

Mulla on pitkiä inhosuhteita useisiin kohtiin mun vartalossa. Oon aina inhonnut mun reisiä, sillä sinne kertyy suurin osa mun painosta. Ne on aina osuneet yhteen. Olin siitä pitkään hieman katkera, kunnes sain selville miten paljon oma rakenne vaikuttaa siihen, onko mahdollista  saada reisivakoa edes alipainossa. Sitten olin vielä katkerampi.

Myös maha on aina ollut kuvottava, oon kammoksunut edes koskea sitä muualla kuin pesulla, tai puristellakseni tai litistääkseni sitä. Mun vatsa ja kyljet on täynnä venymisarpia, jotka tuli jo 10-13 vuoden ikäisenä kun venyin hurjia määriä pituutta samalla kun sain naisellisia muotoja. Oon aina ajatellut, että mun maha "on jo pilalla", vaikka joskus onnistuisin laihtumaan mallin mittoihin, ei niitä arpia enää mikään poista, pilalla on.

Oon kuunnellut ja lukenut paljon kehopositiivisia neuvoja mun projektin aikana. Yhdessä sanottiin, että voisi olla fiksua kokeilla silittää niitä kehon osia, joita inhoaa. Ei muuta kuin testiin. Ja voin sanoa, että tää oli absurdein onnistuminen ikinä. Silitin mahaa. No, siinä se on. Ihoa. Mites noi reidet, varsinkin sisäreidet. No, ihoahan nekin, sisäreisissähän on oikeastaan silkkisen pehmeää ihoa, onpas mielenkiintoista.

En sano, että musta, mahasta ja reisistä ois heti tullut parhaat kaverit, mutta ehkä ainakin vuosia kestänyt vihanpito on nyt saatu päätökseen. Oikeastaan tuntuu hieman hölmöltä, miten paljon sitä on oman kehon arvosta perustanut siihen, että tietyt kehon osat ei ole "hyviä", "oikeanlaisia", "tarpeeksi pieniä, laihoja, kapeita." Mulla on aina ollut vahvat, tukevat jalat, paksuista pohkeista pohkeista paksuihin reisiin, ja niillä on menty. Enkä edes keksi, mitä erikoista tehtävää mun mahan iholla on, paitsi pitää mun sisulmukset kasassa, ja muutama arpi ei sitä tehtävää kyllä haittaa lainkaan.

3. Muu maailma ei muutu mun mukana.

Me eletään dieettikulttuurissa. Milloin pitää karistaa joulukilot, päästä kesäkuntoon, saada raskautta edeltävä keho takaisin... aina on joku syy, miksi pitäisi ruveta dieetille, "rajoittamaan", "päästä takaisin ruotuun."

Tän puolentoista kuukauden aikana oon vahvasti kyseenalaistanut kaikkia mun käsityksiä tästä vallitsevasta mielentilasta. Oon harjoitellut lempeää suhtautumista omaa kehoa kohtaan, yrittänyt pureutua siihen miksi ylipäältään tuntuu niin tärkeältä aina vaan kutistua.

Etenkin näin prosessin alkuvaiheessa muualta tuleva dieettipuhe ja kehonegatiivisuus iskee kasvoille todella räikeästi. Vähän väliä joku työpaikan kahvipöydässä voivottelee, miten ei saisi syödä suklaata, mutta ehkä jos yhden palan, kai tässä päivä kiirehtiessä on poltettu sen verran kaloreita. Voivotellaan, miten maha on päässyt kasvamaan, kyllä nyt kerta kaikkiaan pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.

Samoin mun on pitänyt poistaa some-tilien seurauslistalta useita eri käyttäjiä, sillä huomasin niiden aina aiheuttavan katkeria, huonoja fiiliksiä. "Munkin pitäis olla tollanen, munkin pitäis pystyä tohon." Siksi oon niitä luultavasti aikanaan alkanut seuraamaankin; niiden on ollut tarkoitus motivoida mua pysymään kurissa. Toisin sanoen, aiheuttaa mussa niin paljon häpeän ja kelpaamattomuuden tunteita, että olisin pakotettu noudattamaan dieettiä.

Yllättäen, muu maailma ei päättänyt samaan aikaan mun kanssa ruveta miettimään suhtautumista omaan kehoonsa tai ruveta kriittiseksi dieettikulttuuria kohtaan. En oikein osaa suhtautua tähän ongelmaan vielä. Tunnistan ne samat ajatukset, ja joka kerta ajattelen, että ehkä munkin pitäisi vielä yrittää jotain elämäntapamuutosta, enhän mä nyt vaan voi tyytyä siihen että kuljen tän näköisenä.

4. Itsepetoksien myöntäminen.

Voin myöntää sen nyt: oon useita vuosia ajatellut, että mun suhde ruokaan on terve. Nykyaikana on melko helppo olla obsessoitunut omasta terveydestään. Me googletetaan ravintofaktoja, terveystietoja, diagnooseja, täydellisiä treeniohjelmia, samalla kun uudet laitteet mahdollistaa stressitasojen, unen, askelten, kalorien, sykkeen, lähes minkä tahansa mittaamisen. Mä oon ajatellut itseäni terveystietoisena ihmisenä, joka vain tavoittelee terveyttä. Jonkin hälytyskellon olis ehkä kuulunut soida siinä kohdassa, kun oon ymmärtänyt etten halua kertoa siitä muille ihmisille, vaan haluan tehdä sen salassa. Enkä varsinkaan koskaan myöntää kellekään, kuinka pitkälle siinä välillä mennään. Tai kuinka paljon turhautumista, itsevihaa ja ahdistusta siihen liittyy.

Aina kun joku kommentoi, että oon laihtunut, vastasin että jaa en tiedä, en käy puntarilla. Tää on puhdas valhe, oon käynyt useita kertoja viikossa puntarilla viimeiset 10 vuotta, ja multa ei koskaan ole pudonnut painoa ilman kauheaa yrittämistä. Anteeksi, jos oon joskus valehdellut juuri sinulle, ja vahvistanut yleistä mielikuvaa siitä, että painonpudotus on vaivatonta ja helppoa.

Ehkä nyt oli korkea aika myöntää se isoin itsepetos, että mä en koskaan varsinaisesti parantunut syömisongelmista, mä vaan vähän muutin niitä. Sen sijasta, että yrittäisin syödä mahdollisimman vähän ja laihtua mahdollisimman nopeasti, tavoitteena olikin vaan syödä täydellisesti ja päästä täydelliseen ihannepainoon, täydelliseen rasvaprosenttiin.

Samoin oon pettänyt itseäni siinä, että oon ajatellut olevani kehopositiivisuuden kannattaja. Oon kehunut ihmisiä, jotka jaksaa puhua siitä, miten kaikki kehot on hyviä. Mutta pohjimmillaan en oo uskonut sitä. Oon aina ajatellut, että ois hyvä jos kaikki vois olla tyytyväisiä kehoonsa sellaisena kuin se on, mutta minä en halua tyytyä tähän. Tai oon ajatellut, että alan arvostaa kehoani nyt, "elää niin kuin olisin jo kevyempi", lopullisena tavoitteena on kuitenkin laihtuminen. Tai että kehopositiivisuus koskee muita ihmisiä, muut voi oikeasti näyttää hyvältä missä painossa vaan, mutta mua se ei kerta kaikkiaan koske, mä oon jotenkin poikkeuksellisen vastenmielinen.

On osittain pelottavaa, osittain laimeaa ja osittain raikasta olla täydellisen rehellinen itselleen. Enkö tuntenutkaan itseäni niin hyvin. Mutta siitä alkaa myös armo ja itsensä hyväksyminen. Uusien ajatuksien muodostaminen. Tästä lähtään.

Kunpa en olisi koskaan aloittanut dieettiä

Mä arkailin vähän tän merkinnän julkaisemista, koska sen aihe on melko henkilökohtainen. Mä ajattelin aina, että sitten kun viimein kirjoitan painosta tai kehonkuvasta, se on sitten kun oon tavoittanut mun ihannepainon ja löytänyt ruokavalion, jolla mun olo on energinen, ihana, valmis maailmanvalloitukseen! Tätä ei ole koskaan tapahtunut. En oo koskaan kirjoittanut painosta julkisesti.

Viime maanantaina tein yhden kuluttavimmista asioista hetkeen: siivosin vaatekomeron. Perusteellisesti. Oon kyllä siivonnut sen tasaisin väliajoin niin, että kierrätän vaatteita, joista en enää pidä, poimin maaliräteiksi rikkinäisiä jne. mutta nyt pureuduin vieläkin pintaa syvemmälle.

Mulla on nimittäin olemassa yhä vaatteita, joita käytin 30 kiloa kevyempänä. Ne on vaatekaapissa sitä varten, että voin tasaisin väliajoin kaivaa ne esille, ihailla niitä, kokeilla niitä päälle ja pilkata itseäni kun ne ei enää istu, etsiä niistä "thinspiraatiota" jotta saisin potkittua itseäni perseelle ja palattua "takaisin ruotuun."

Tällä kertaa, kriittisellä silmällä noita vaatteita katsellessani, mussa heräsi myös ihan uudenlaisia tunteita. Suru, sääli ja katumus. Mietin sitä tyttöä, jonka päälle silloin istui tuo 36-kokoinen mekko. Muistan, kuinka olin kilon päässä siitä, että mun BMI olisi virallisesti normaali. Tuolloinkin olin siis vielä juuri ja juuri "lievästi lihava" ja se oli mulle pakkomielle. Oon lapsesta asti ollut painokäyrän yläpäässä, halusin kerrankin päästä niihin oikeasti normaaleihin numeroihin. Normaali BMI oli ihan millin päässä, mutta silti paino jumitti, epätoivoinen tilanne. Mitä epätoivoisemmaksi tilanne kävi, sitä tiukemmaksi ruokavalio muovautui, koska painonpudotuksen epäonnistuminen ei ole mistään muusta kuin minun tahdonvoimastani kiinni.

Tässä "lievästi lihava" nuori. Lähes 30 pudotettua kiloa takana, ja yhä olin "lihava", epäonnistunut.

Nyt toivon, että olisin lopettanut siihen. Todennut, että jaaha, no nyt ei paino putoa. Parempi varmaan siirtyä ylläpitotilaan ja opetella syömään normaalisti, ei se yksi kilo normaalista BMI:stä paljoa ole, tässä on hyvä, näytän ihan terveeltä! Oikeastaan toivon, että en olisi koskaan oppinut laskemaan yhtäkään kaloria tai rajoittanut ruoka-aineita. Toivon, että olisin oppinut syömään muuten vain terveellisesti ja nauttimaan liikunnasta. Toivon, etten olisi koskaan laihduttanut, en ensimmäistäkään kertaa. Toivon, etten edes tietäisi, mikä BMI on.

Kuva mun salaisesta painonpudotusblogista, jota kirjoitin 2009-2014. Tää on se ihan ensimmäinen "ennen"-kuva, ajalta kun en vielä ollut kertaakaan pudottanut tietoisesti painoa, varmaan vuosi 2008 tms. Tätä kuvaa oli hauska katsella, koska mielestäni näin siitä todella hyvin miten paksut mun kädet ja jalat on. Värillisessä versiossa näkyy myös mahamakkarat hyvin, mutta blogiin pistin aina värittömiä kuvia kun pelkäsin tunnistusta, etenkin kun mun hiusvärit rupesi vaihtelemaan.

En voi sanoa, että painonpudotus ois koskaan tuonut mulle parempaa oloa tai onnellisuutta. Koska aina kun pudotan painoa, mikään ei oo koskaan tarpeeksi. Kun ensimmäinen tavoite saavutetaan, syntyy vain uusi, kauempana oleva tavoite. Mikään elämäntapamuutos ei myöskään koskaan oo opettanut mulle normaalia ruokailua, tai miten kuunnella mun kehoa. Kaalikeittodieetillä vedetään vähäkalorista soppaa ja jätetään huomiotta kehon pyynnöt muille ravintoaineille, juodaan vaikka litra vettä mahan täytteeksi. Superdieetillä vedetään maitorahkaa litratolkulla ja yökkäillään proteiinin ja ruuan määrästä, kuulemma siihen pitäisi tottua, mutta mä en oo yhdelläkään kerralla tottunut. Karppauksen pitäis jossain vaiheessa johtaa energiseen oloon, mutta mä kuljin aina aivosumussa. Useat elämäntapamuutokset vaikuttaa olevan vaan dieettejä valepuvuissa, ja jos ne ei toimi, syyllistävän sormen voi kääntää aina uudestaan itseensä.

Painoa on pudonnut, mutta aina liian vähän, ja aina se johtaa väsymykseen. Väsynyt fiilis ja jatkuva ruuan ajattelu uuvuttaa entisestään, kunnes keho ottaa ohjat vaikka väkisin, ja tapahtuu helppo harppaus ahmimiskierteeseen. Painoa kertyy taas. Mikä epäonnistuminen. Korjataas tilanne, nyt itseä niskasta kiinni. Oon noudattanut naurettavan pitkään ruokavalioita, joiden seurauksena tunnen olevani väsynynyt, mutta paino kuitenkin putoaa, ja karppaaja/superdieettaaja/paleo/joku muu dieetin noudattaja sanoi, että tämä toimi heille ja olo helpottuu, joten asenteella vaan eteenpäin! Yllättäen, kehon viestien huomiotta jättäminen ei kuitenkaan millään kerralla ole johtanut hyvään oloon, vaan aina siihen, että lopulta olen liian kuitti enää noudattaakseni ruokavaliota.

Toinen poiminta salaisesta blogista vuonna 2011. Alimmassa painossani, mutta yhä puoli kiloa normaalista BMI:stä, yhä "lievästi lihava". Onnellinen, hyvinvoiva? Hyvin kaukana siitä.

Kunpa en koskaan, kertaakaan, olis laihduttanut. Ruokavalioiden ja elämäntapamuutoksien takia oon jättänyt väliin juhlia, kavereiden tapaamisia, kahvitteluja. Oon jättänyt liian hienot tai kalliit vaatteet ostamatta, koska en ole vielä tavoitepainossa, nämä on kaikki vain väliaikaisia. Oon jättänyt kokeilematta liikuntaharrastuksia, koska niitäkin varten olis varmaan parempi olla hoikempi. Oon jättänyt tapaamatta ihmisiä, koska en halua että he näkee mut viisi kiloa aiempaa painavampana.

Monessa tutkimuksessa on todettu dieettien olevan huono tapa painonhallintaan, sillä monesti laihduttaneet henkilöt päätyvät saamaan kilonsa takaisin, joskus korkojen kanssa. Useat peräkkäiset dieettikierrokset johtavat hurjaankin painon heittelyyn, joka voi olla jopa yhtä haitallista kuin vain yhden kerran lihominen, ja lisäksi joka kierroksella onnistuu hävittämään lisää rasvatonta massaa. Parasta olisi löytää ruokavalio joka on oikeasti mielekäs, sekä liikuntaa josta oikeasti nauttii. Minäkin tiedän tämän, kyllä mä oon ne tutkimukset lukenut, mutta oon silti tehnyt jotain aivan päinvastaista.

Terveitä ajatuksia kehosta? Olis hauska sanoa, että nää oli sitä teini-iän tuskaa, mutta yhä yks mun lemppari haaveiluaiheista on kuvitella oman kehon olevan muovailuvahaa, josta voi ottaa pois jostain kohdista ja vaan siirtää se muualle tai pois kokonaan.

Miksi nämä vaatteet on vielä mun kaapissa? Ideana on ihana, että mahtuisin niihin, mutta haluaisinko sitä mielentilaa joka mulla tuossa mekossa oli. Muistelen, miten söin kouluruokailussa kielletyn näkkärin, ja se piti oksentaa. Kielletyn näkkärin. Mitä helvettiä? Samalla terkkari kehuu pudotetusta painosta, kuten koko ympäröivä maailma, ihanaa!

No, se on selvää häiriökäyttäytymistä, mutta tämän myötä mietin mun myöhäisempiä, "terveitä elämäntapamuutoksia": punnitaan kaikki syöty ruoka, koska täytyy olla aivan varma että kaikki kalorit on laskettu, muuten on riskinä että oikeasti syökin enemmän kuin kuluttaa. Banaani oli mulle samalla tasolla karkkien kanssa vielä pari vuotta sitten, koska "hirveästi hiilareita ja turhia kaloreita, ei se ole optimaalinen ruoka lihavalle." Ketoosiajoilta iskostui hyvin mieleen "huonot hiilarit" ja makrojen pakonomainen tarkkailu. Oliko mikään näistä lähelläkään sellaista ruokavaliota, jolla jaksaisin, tai vielä enemmän: jolla kukoistan? Ei, ei todellakaan. Mutta ne toimi jollekin, ja mä halusin kipeästi että ne toimis myös mulle.

Aloin ensimmäiselle dieetilleni 15-vuotiaana. Sen jälkeen oon kerryttänyt tuhottoman määrän tietoa ravitsemuksesta, ihmiskehosta, biokemiasta, liikunnasta, soluista, kaikesta mahdollisesta. Enkä silti, vieläkään osaa kuunnella mun kehoa. En osaa syödä normaalisti, niin etten ajattele sitä. En tajua, miten ihmiset "vaan syö." En osaa olla tyytyväinen siihen, mitä olen tällä hetkellä, tai siihen mitä saavutan. Välillä oon yrittänyt ajatella positiivisesti mun kehosta, tausta-ajatuksena että jos vaan saan mun kehon vähentämään stressihormoneita, varmasti painokin putoais paremmin.

Tässä minä ensimmäisen kuvan mekossa, mutta 10 kiloa painavampana. Lempitapa puristella ja tökkiä pömpöttävää vatsaa, joka kymmenen kilon muutoksesta oli tullut.

Nyt ajattelen, että kyllä olisin tyytyväinen kehooni, jos se vain olisi sama kuin silloin kun olin ensi kertaa tuossa mekossa. Ymmärtäisin nyt, että se on riittävä ja upea saavutus. Mutta kävisikö näin? Silloin kun ensimmäistä kertaa pudotin painoa, mun tarkoitus oli olla tyytyväinen kun pääsen siihen lievästi lihavan painoindeksin ylärajaan. Sitten siitä vielä viisi kiloa. Ja vielä toiset viisi. Ja no sitten se normaali painoindeksi oli jo niin lähellä, pakkohan sinne on päästä, viimein! Ja tiedän, että jos olisin siihen päässyt, seuraava tavoite olisi ollut normaalin painoindeksin keskellä. Ja siitä taas alaspäin.

Voiko tässä siis koskaan voittaa? Mä oon pikkuhiljaa yrittänyt voittaa näitä mielentiloja mm. menemällä testaamaan liikuntaa, jota haluan, enkä enää jätä kahveja väliin sen takia että saatan syödä siellä pullaa. Vegaaniksi alettuani oon alkanut purkaa mun pelkoruokien listaa, syönyt hyvällä mielellä muitakin hedelmiä kuin omenoita, eikä perunakaan tunnu enää pieneltä paholaiselta joka tuhoaa mun elimistön välittömästi. Vuoden alussa ajattelin, että haluan nyt viimein ostaa sen kylpyammeen josta oon kauan haaveillut, ja tulee iso palkka. Ensiajatus oli myös, että jospa se ois vaikka tavoitepalkinto, sitten kun oon laihtunut 10 kiloa?

Miksi mun pitää ansaita joku kylpyamme laihtumalla? Oon selvinny hirveestä viime vuoden ryöpytyksestä, ja heti siitä selvittyään pitäis laittaa jo uudet tavoitteet? Ja miksi sen tavoitteen pitää aina liittyä painoon?

Kylpyammeen ostin heti palkkapäivänä. Mekkoa en vetänyt päälleni, tiedän ilmankin että se ei vieläkään ole mun kokoani. En silti kyennyt heittämään sitä kierrätykseen: lastasin kaikki turhan pienet, mutta ihanat, vaatteet yhteen pussiin, jonka vien talteen varastoon. Jos joskus käy niin, että koko sopii, ne on siellä odottamassa, mutta ei niiden pitäis olla apuvälineitä itsensä pilkkaamiselle ja haukkumiselle.

Mitä tälle koko asialle pitäis tulevaisuudessa tehdä, sitä en vielä oikein tiedä, mutta ensimmäistä kertaa aidosti uskon, että kiloja pudottamalla musta ei tule maagisesti tyytyväinen kehooni, vaan se ajatus lähtee jostain muualta. Uusi, tiukempi ruokavalio ei taida olla vastaus (tälläkään kertaa).

Aika menee nopsaa kun paljon tapahtuu

Työharjottelui sujui loppuun ihan jouhevasti :) Viimeisenä päivänä tuli jopa ihan tippa linssiin, kun lapset oli askarrelleet mulle kortin, ja lauloivat sitte laulunkin. Kokonaisuudessaan tuosta työharjottelusta voisinkin sanoa, että loppujen lopuksi se lasten kanssa oleminen ei ollut ollenkaan se kamala osa. Niiden kanssa oli oikeastaan ihan kivakin pelailla ja leikkiä, jutustella ja muuta vastaavaa. Ei musta nyt toki mitään hurjan lapsirakasta ihmistä siltikään tässä ajassa muovautunut, mutta kyllä mun näkökulmat saivat vähän laajennusta.

Sen sijaan haastavampaa oli kyllä se kaiken suunnitteleminen. Tuntui, että vaikka lapset saa varmasti innostettua vaikka mihin, niin mites sitten koulu, ohjaaja, opettaja... minkälaista niitä varten pitää suunnitella, että vaikutan asian osaavalta, perusteelliselta opiskelijalta. No, sain kuitenkin vahvan kakkosen tästä näytöstä (asteikolla 1-3), jonka koin ihan kohtuulliseksi, varsinkin kun siinä keskustelutilaisuudessa sitten harmiteltiin, että miksi ei voisi antaa 2½, niin joo tyytyväinen olen.

Ja etenkin tyytyväinen itseeni, koska mun henkilökohtaiset tavoitteet toteutu todella hyvin. Sain luotua tosi hyvän suhteen niihin lapsiin, vaikka aluksi pelkäsin ja huolehdin, etten osaa edes puhua niille. Yllätyin kans tosi paljon siitä, että ne lapset tykkäsi musta ihan hirveästi, ja no tietysti myös siitä, miten paljon sitten itse myös tykkäsin niistä.
Pääsin myös harjoittelemaan sitä todella käskevää ja tiukkaa äänensävyä, ja onnistuinkin siinä. Ja no, kuka tahansa joka mua vähän tuntee, tietää kyllä, että minkäänlainen ankarana, tuimana tai komentelevana olo ei oikein istu mun luonteeseen. Joten se, että saan riehuvan lapsiryhmän asettumaan aloilleen ihan vaan käyttämällä ääntäni vakuuttavasti, on kyllä saavutus. Niin joo, olen kyllä tyytyväinen, en ois uskonut että pääsen ihan niin pitkälle.

Viimeisen päivän jälkeen perjantai-iltana me otettiinkin Jussin kans asiaksemme rentoutua oikeen kunnolla raskaan viikon jälkeen. Ostettiin kaikkea mahdollista epäterveellistä: pahoja rasvoja, huonoja hiilihydraatteja, alkoholia, kofeiinia, sokeria, nikotiinia. Sitten yhdistettiin ne vielä siihen, että leiriydyttiin sohvalle katsomaan telkkaria, valvottiin koko yö ja mentiin vasta aamulla nukkumaan. Selviydyttiin kuitenkin hengissä. Ei tosin kaikkea syöty, joten se voi olla syy selviytymiseen,

Heti lauantaina pääsinkin sitten näkeen pitkästä aikaa koulukavereita, kun vieteltiin yhden kaverin tupareita. Mukana oli tortillaa ja tequilaa, ja ilta päättyi luontevasti baariin, jossa tienasin itselleni ilmaisia juomia voittamalla vanhassa kunnon Duck Huntissa jatkuvasti.

Eka kouluviikko meillä oli tosi lyhyt, niin pääsin jo torstaina lähtemään Raaheen. Ehdin näkeen jo toiset ilotulitukset tälle vuodelle (ja mitä ihmettä, Raahessa oli oikeasti isommat ilotulitukset ku Tampereella???) joulukadun avajaisissa. Perjantai-ilta menikin rauhallisesti pienellä porukalla Sing Staria laulellen ja korttia pelaten, ja kerrankin jätettiin se bluukkari väliin. Thank god, koska mun lompakolla ei tosiaan olis ollut varaa maksaa mitään kuutta euroa sisään ja yhdeksää euroa valkovenäläisestä. Mukava viikonloppu oli kyllä taas kerrassaan, eiköhän tällä Raahe-annoksella taas pärjää sitten jouluun asti :)

on joulu jälleen tullut kummattiin

Uusimmat monni-uutiset: Kahden pienen poikasen sijasta löydettiinkin akvaariosta 12 pientä poikasta... Nyt en oo nähnyt enää niin montaa, että niistä on varmaan pari ehkä mennyt hukkaan/suodattimeen/menehtynyt muuten vaan, mutta kyllä siellä ainaki muutamia on :D Vähän meinas jo stressi nousta, että mihin ihmeeseen ne saa sitten kasvaneena tungettua, kun partamonneista on niin hirveä ylitarjonta kaikkialla, mutta päädyin sitten siihen, että ei ne nyt niin täysiä kasva, että mun akvaario heti ois ylikansoitettu. Pistelen sitten viestiä muutamalle akvaariokaupalle ja ehkä akvaariofoorumille, että ois monneja tarjolla, niin eiköhän ne mahdolliset selvinneet paikkansa tästä maailmasta löydä :3 Nyt kuitenkin saa nauttia vielä noista pienistä söpöläisistä.


Se monneista! Tänään pääsin jo hieman maistelemaan joulutunnelmaa, kun Tampereen keskustorilla oli valojuhlat :3 oon aina ollut suuri ilotulitusten ystävä (siis silleen kaukaa katsottuna, pelkään räjäytellä niitä ite!) joten tietysti meidän piti Jussin kans lähtä katsastaan ne :D Oli aivan älyttömän kylmä tuuli, joten ois voinut melkeen kuvitella olevansa Raahessa joulukadun avajaisissa. Mitä nyt vähän suuremmassa mittakaavassa...

Myös ihanat valot pistettiin kaupunkiin päälle, ja kyllä se vaan heti näyttää niin joululta! Tekis mieli jo laittaa vähän jouluvaloa tännekin asuntoon... mutta jospa sitä marraskuun puolille malttais odottaa.

Tosiaan, yksi viikko taas pulkassa. Tämä tuntui menevän jotenkin aivan poikkeuksellisen nopeaa, en oo jotenki edes sisäistänyt syysloman loppumista. Tai sen alkamista. Tai tätä ajankulua yleensäkään. Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun vanhenee, niin aika tuntuu menevän aina vaan nopeampaa ja nopeampaa. Mikä tietysti on sinänsä ihan järkevää, kun jollekin 5-vuotiaalle yksi vuosi on vain 1/5 elämästä, mutta tällaiselle 21-vuotiaalle vain 1/21, mikä on tietysti paljon pienempi osio sinänsä. Ehkä se siksi tuntuu menevän niin äkkiä. En edes halua ajatella, miten nopeaa aika muutaman kymmenen vuoden päästä kuluu.

Tässä ajassa oon joka tapauksessa ehtinyt saada jo uuden flunssan! Olin ehkä kolme päivää terveenä, tiistaina töissä rupes tuntuun kurkkukivut ja nyt ollaan taas ihan samanlaisessa flunssassa ku syyslomallakin. Monet sanoo, että varsinki aluksi kyllä päiväkodissa saa helposti jokaisen taudin, ja kyllähän siitä etukäteenkin varoiteltiin, mutta jotenkin en ottanut siitä hirveästi stressiä. Olinhan selvinnyt koko syksyn ilman flunssaa! Nyt sitte senki edestä...

Pikkusisko osti mulle lahjaksi parit korvikset - ei kuulemma malttanut odottaa jouluun asti :3 On kyllä ihan semmosen näköset, että oisin voinut itse ostaa!

Äiti ja Tiinakin tosiaan kävi kylässä, ja eihän me nyt parissa päivässä mitään ihan hurjaa ehditty tehdä, varsinkaan kun mun piti käydä töissä päivät, mutta käytiimpä ruokkimassa niitä hulluja sorsia, kateltiin muutamat lasten elokuvat, syötiin paljon ja semmosta. Sillon ku olin töissä, niin ne kaks pääsi shoppailemaankin, ei tarvinnut itse uhrautua :D Vaikka joululahjashoppailuja vois kyllä tän fiiliksen voimilla melkeen alkaa harrastaakin.:3
Semmonen mini-joulu tässä kyllä olikin, kun Tiina ja äiti toi mukanaan ihanan läjän tuliaisia meille :D Nyt on saunasiiliä ja hullua keksipurkkia... näistä sitten lisää joskus ilmestyvässä kämppämerkinnässä!

Kämppämerkinnästä - tai sen puutteesta - puheen ollen, otin aiemmin jo kännykällä kämpästä kuvat kun olin hukannut mun kameran laturin, mutta päätin sitte tilata uuden laturin, että saan vähän parempia kuvia tänne blogiin. Ja kappas, pari päivää sen jälkeen kun olin tilannut sen, niin löydän sen kadonneen siivouskomerosta???? Siellä se oli vessanpöntönraikastimen vieressä. Joskus tuntuu, ettei näin hajamielisellä päällä pitäis edes selvitä tässä maailmassa...

monnivauvoja!

Suuret oli odotukset syyslomalle, mutta kävikin niin, että pienenä kurkkutuntumana alkanut flunssan alku pääsi valloilleen :( Niin me sitten maanantai ja tiistai vaan maattiinkin äidin kanssa sohvalla kattomassa telkkaria, molemmat kipeenä. Nooo käytiin me tokmannilla kunnon kierros kuitenkin tekemässä! Onneksi aiemmin perjantaina ja lauantaina oli vielä niin hyvä olo, että pysty olemaan viihdekannalla. Tosin jos ois ollut fiksu, niin ei ois lähtenyt, niin ehkä se flunssa ei ois sitte pahentunu... Mutta kyllä sitä syyslomaan tällaiset aktiviteetitkin kuuluu! Ainakin nyt on ollut aikaa levätä rauhassa, kun ei mihinkään tarvii mennä.

Tulin torstaina kotiin, ja sen jälkeen oonki vaan katellut netflixiä ja pelaillut. Jussikin on tossa vaan streamaillut sitä sen hurjaa 150h streamia, niin täällä sitä on vaan viihdytty sisätiloissa. Pääsimpä itekki vähä vieraileen streamissa hölöttelemässä ja pelailemassa, ja chatti keksi mulle kaivatun uuden nimimerkinkin ;D Nyt on sitte avaruutta ja kuuttia kaikkialla. On se vaikeaa kun keksii jonkun teeman, niin se pitää päivittää joka ikiseen eri sosiaaliseen mediaan. Ja tänä päivänä kun näitä sosiaalisia medioita on niin monta...

Streamista puheen ollen haluan suositella kaikille tätä biisiä, jonka Herbalisti oli tehnyt streamin kunniaksi. Huumorilla tehty, mutta minusta aivan älyttömän tarttuva, varsinkin kertsi :D Mutta joo ei voi muutaku ihmetellä miten Jussi on jaksanu koko viikon tosi vähillä unilla vaan vetää streamia, en minä vaan jaksas, vaikka kuinka mukavaa onki! Nyt enää onneksi reilu tunti jäljellä, pääsee tuoki ottamaan kunnon unet.


MUTTA. SUURIA UUTISIA. (Tai oikeastaan pieniä, he he!) Löysin mun akvaariosta kaksi pientä monnivauvaa! Ne on ehkä sentin pitusia pikkusinttejä :3 Aluksi katoin, että mitä mustaa levää kasvaa nurkassa, mutta kun katoin tarkemmin niin siinähän imuttelikin pieni monni! Aika ihme, että ne on selvinnyt, kun yleensä jos akvaarioon tulee munia, niin kaikki kalat syö ne heti. Ja ilmeisesti on aika tyypillistä, että jos joku poikanen pääsee ihan uiskentelemaan asti, niin ne menee saman tien parempiin suihin. Vaan jospa ne nyt jo selviäisivät! Eihän niitä voi isoksi asti pitää, kun mun akvaarioon ei mitään hurjaa monnisukua mahdu, pitää sit antaa eteenpäin. Mutta jos niistä nyt hetken sais nauttia :3


Vaan ei kai tässä muuta, syysloma mennyt taas ohi niin että hurahti, huomenna takaisin työharjottelun pariin! Arjen odotusta piristää kyllä ehdottomasti se, että ens viikolla äiti ja Tiina on tulossa meidän luokse muutamaksi yöksi, niin on ainakin mielekästä tekemästä sitte vapaa-ajalle :3

asfadrhsdxfgdfg

Hohhoh, hirveä häslinki taas. Akvaario vuotaa vieläkin ja se piti taas tyhjentää (ja piilosta löytyi jo monnin munia??? Heti vaan kutemaan kun pääsi pois vankeudesta, kunnon alfa-monni...). Tein päätöksen, että se saa nyt olla lattialla täytettynä kaloineen. Ei kuitenkaan vuoda niin paljoa, että kastelisi lattian, kun pistää retkipatjan päälle ja pyyhettä viereen, mutta kuitenkin sen verran, että puutasolla ollessa se taso on imenyt hirveästi kosteutta, eikä näytä oikeen luotettavalta... Uutta varmaan sitten pitäisi katsella, en enää siihen silikonirumbaan ala, en osaisi tehdä sitä yhtään paremmin kuin viime kerrallakaan. Ja ylimääräistä rahaahan tässä onkin hirveästi? :I

Eilen kävi ilmi kans, että telkkariin kytkettynä olleet kaijuttimet ei enää toimi. Ne ei toista ääntä televisiosta, eikä puhelimesta, että kai nekin on sitten menetetty. Onneksi telkkarissa on kuitenkin omat kaijuttimet, vaan kuulostaahan ne vähän laimeilta kun on parempaan tottunut.

Tää muutto on kyllä aiheuttanut meidän omaisuudelle tappioita!


Sitten vielä lisäksi kävin maanantaina näöntarkastuksessa ja siellä todettiin, että mun oikeassa silmässä tosiaan on hieman hajataittoa, joka aiheuttaa sumennusta näköön. En siis ole kuvitellut koko asiaa. Lasit siis varmaan pitäis koulua ja autolla ajamista varten hankkia, että varmasti näkee kauas tarkasti.

On vähän nyt kyllä valituksen meininkiä ilmassa. :D

Onneksi pian on viikonloppu ja lähtään Raaheen juhliin kaverin läksiäisiä ja siskon rippijuhlia, saa jättää hetkeksi tän sekaisin olevan kämpän pois mielestä (tänne on huomenna ja ylihuomenna tulossa jotain työmiehiä tekemään ikkunoillekin vielä jotain, ja piti verhot ja huonekalut siirtää pois ikkunoiden tieltä????saatana.) ja pääsee näkemään hieman pidemmän tauon jälkeen kaikenlaisia Raahe-ihmisiä 8) Can't wait!

ouroboros head

Nyt on sitte tän vuotisista Vectoistakin selvitty, enkä muista että oisin vielä koskaan lanien jälkeen nukkunut noin kauaa putkeen :D että vissiin sitä ei hirveästi maltettu nukkua paikan päällä! Poikkeuksellisen paljon aikaa me vietettiin lautapelien parissa, ja oon tullut siihen tulokseen, että kaikenlaiset lautapelit on ehdottomasti aliarvostettuja. Loistavaa seuraviihdettä! Vielä enemmän, jos sattuu olemaan hieman väsynyt.

Aivan Vectoramaa ennen pääsin käymään pääsykokeissa Hämeenlinnassa, ja olin aivan yllättynyt siitä, miten nätti kaupunki sekin oli. Aattelin, että sehän on pieni kaupunki eikä sielä varmaan ketään liiku, mutta yllättävän paljo sielä oli populaa liikenteessä, ainakin näin Raaheen verrattuna. Toki ihan rehellisesti ajateltuna mieluummin muuttaisin Tampereelle kuin Hämeenlinnaan, mutta tuolla reissulla varmistuin siitä, että mieluummin muuttaisin Hämeenlinnaan kuin Ouluun!

Tässä iltahuvit klo 4am tai jotain. [Kuva täältä ©Atte Haapalahti.]

[Kuva täältä ©Joona Leinonen]

Nyt onkin taas mukava palata arkeen (hetkeksi, ennen ensi viikon uusia reissuja). Mulle ehti muodostua tohon kokonaisen parin viikon tauko lähes kaikenlaisesta liikunnasta ja kämppäkin on päässyt vähän levälleen, kun oon onnistunut sairastumaan vuorotellen flunssaan ja vti:hin pariinkin kertaan, ja motivaatio ihan kaikkea kohtaan on kyllä ollut hieman matalissa vaihtelevan olotilan takia. Sitten sitä vielä sättii itseään, että noh et oo nyt jaksanut siivota kämppää, pyykkikorikin on täynnä, etpäs oo muuten käynyt lenkillä tai salilla, oletpa laiska ja saamaton, ja siitä nyt ei ainakaan mieliala parane, saati sitten että motivaatio saisi minkäänlaista boostia.

Tuossa mielessä Vectot kyllä osuikin aivan loistavaan saumaan. Sai jättää hetkeksi nurkissa pyörivät pölypallerot taakse ja unohtaa ateriarytmit ja ihmisten aikoihin heräämisen. Sen kun vaan pelailee päivät pitkät, syö helposti syötäviä naksuja ja pikaruokaa muutaman päivän ajan, nauttii kavereiden seurasta, ei mieti lenkille lähtemistä. Kaikki täysin ilman syyllisyyttä, nautiskellen.

Ja kappas vaan, tänä aamuna herätessä tuntui asioihin olevan aivan toisenlainen fiilis. Hyvin nopsakasti sai kämpän imuroitua ja tiskit tiskattua, oli suorastaan vapauttavaa vetää lenkkarit kahden viikon tauon jälkeen jalkaan ja suunnata lenkkeilemään, ja huomista salille pääsyä odotan jo innolla.

Luin joskus jostain, että on olemassa koulu, jossa lapset saa leikkiä niin kauan kuin haluavat, ja mennä oppitunneille sitten kun tuntuu siltä. En koskaan oo päässyt lukemaan siitä, miten tämä käytännössä toimii ja onko tuota koulua todellisuudessa olemassa, mutta omaa motivaatiotani oon ruvennut tarkastelemaan tuon kautta. Välillä käy niin, että rupeaa kasaamaan itselleen listaa asioista, joita on "pakko tehdä", ja kaikki tuolla listalla alkaa tympäsemään, painostamaan, mikään ei tunnu kivalta. Mutta siinä samassa kun nämä asiat muuttu vapaaehtoiseksi, kun on saanut pitää leikkihetken ja olla hetken ajan paha, alkaakin taas luonnostaan kiinnostua asioista, haluta saada asioita aikaiseksi ja tehdä omalle terveydelle hyviä valintoja. Ihan ilman minkäänlaista pakottamista.

kumpi on aerodynaamisempi, makkara vai keräkaali?

Olin pari päivää sitten tosi ilahtunut siitä, kun postista tipahti kutsu valintakokeisiin Tampereelle. Ammattikouluun vasta tosin, ammattikorkeakoulujen hakukokeet on vähän myöhemmin, mutta kuitenkin. Joka paikkaan hakemisen jälkeen alkaa aina se turhauttava odottelu, ei tiedä mitkä on tarkat valintakoepäivät, ei voi lyödä suunnitelmia lukkoon, kaikki on kysymysmerkkiä. Kivaa siis saada edes jotain päivämääriä selville.

Kivaa taas ei ollut se, että tuo pääsykoe maksaa hieman yli 50e. Siis ammattikoulun pääsykoe, puolet satasesta. Aivan hirveää. Siihen vielä lisäksi se, että pitää matkustaa Tampereelle ja sieltä takaisinkin, ja varmaan jossain yötäkin olla, ellei meinaa yöjunasta vaan suoraan pompata aamuksi valintakokeeseen ja hutiloida kaiken miten sattuun. Laskeskelin tässä, että yhteensä tuo valintakokeessa käynti vie rahaa noin 200 euroa. HUHHUH. Toinen samanmoinen reissu sitten alkukesästä ammattikorkeakoulun merkeissä, tosin sen itse kokeen ei sentään pitäis maksaa viittäkymppiä...


Yhtäkkiä rahaa on päättänyt imaista myös yksi mun hampaista. Tuota yhtä ja samaa hammasta on paikattu jo kahdesti aiemminkin, ja nyt siinä oli taas muka joku reikä kaikesta huolimatta, ja ilmeisesti oli päässyt niin syvälle, että hammasta piti ruveta juurihoitamaan. Hauskaa, kun muuten hampaisto on kunnossa ja oon tosi ahkera hampaidenhuoltaja, mutta tuo yks hammas on jotenki kirottu! Noh, näihin kuluihin sentään pitäis saada sossulta jonkinlaista apua.

Ai niin, viisauden hampaatkin on ilmeisesti kasvamassa sitten jossain vaiheessa, ylös ja alas, terveisin röntgenkuva. Hellurei :D


Autokin pitäis katsastaa kohta puoliin, ja mulla on jotenkin semmonen kutina, että jotain ongelmaa siitä tulee löytymään. Ihan vain sen perusteella, että kun tulee rahanmenoa, niin ne tulee kaikki samaan aikaan!

aivot valuu

Viikonlopun miniloma oli kyllä tosi hyvä reissu. Daughtry veti kyllä niin 6/5 -keikan, laulajan ääni tietysti aiheuttaa vielä enemmän kylmiä väreitä livenä kuin normaalisti :3 Täytyy myös kehua sitä, että tällä keikalla oli ehottomasti parhaat yhteislaulukokemukset kuin millään muulla keikalla, jolla oon ollut :D Ja siis tämä siitä huolimatta, että mulla oli ääni aivan hirveän painoksissa koko päivän! Niillä on kyllä just sellaisia biisejä, että niistä osataan sanat aina ulkoa ja niitä on aivan äärettömän mukava laulaa fiiliksissä. Sitten vielä olin niin edessä että pääsin tietysti nauttimaan kaikenlaisesta laulajan käsien hiplauksesta ja muusta tai siis ö_ö hei, ei nyt tuomita ketään.

Noh, olin tosiaan toipilaana lähtenyt reissuun, kun nyt lähes vuoden flunssattomuuden jälkeen mulle iski joku aivan ihme supertauti. Kun heräsin hotellilta keikkaa seuraavana aamuna, niin mun silmät oli rähmäytyneet kiinni, mua yskitti aivan älyttömästi ja limaa oli loputtomasti, ja kadotin siis aivan täysin ääneni. Ihan kokonaan, en saanut edes kuiskattua mitään. En ees muista että onko multa koskaan noin totaalisesti lähtenyt ääni! Onneksi oli jo edellispäivänä pakolliset kaupungin kiertelyt ja ostostelut hoidettu, että ei tarvinnut kuin käydä napostamassa sushia massu täyteen ja lepäillä sitten junassa :)

Keikasta tietysti jäänyt aivan hyper-fanitukset, en varmaan malta kuunnella seuraavaan viikkoon tai pariin mitään muuta kuin Daughtrya. Ohessa yksi lempibiisu :3

Rattikelkkapoliisi

Ohboy, tuli taas valvottua sitten koko yö. Nyt vähän väsyttäis, mutten oo varma haluanko mennä päiväunille, vai yritänkö häiritä itseäni tekemällä jotain muuta ja meen sitte illalla tosi aikaisin nukkumaan.

Piti käydä tänään hampilääkärissäkin :3 Oon siinä mielessä onnekas, että mulle ei oo koskaan täytynyt tehdä mitään kivuliasta hammaslääkärissä (ellei sitä suun yleistä venyttämistä lasketa), ja mulla on aina ollut aika hyväkuntoiset hampaat. Käyn tosi mielellään itse asiassa hammaslääkärissä, musta on mukava tietää, että suussa on kaikki ok!

Pitäis varmaan laskea matikkaa nyt. Noooh, lasken heti kun oon vähän viihdyttänyt itseäni Potterin parissa.