Saako juhlapyhinä olla allapäin?

Musta on vuosien saatossa kehittynyt tosi joulun lomapyhien ihminen. Heti kun oon ylipäässyt Halloween-hypestä, kämppään ilmestyy jouluvaloja ja koristeita, tulee jouluaskartelufiilis, odotan uutta alkavaa vuotta ja sitä "uuden alun" tuntua, puhtaalta pöydältä aloittamista. Toisin sanoen, nautin joulukuusta niin paljon, että arjen stressinkin kiireessä on helppo pysyä positiivisena.

Joulu ja uusivuosi on kuitenkin myös tosi isoa riskiaikaa sille, että mieli jää matalaksi. Varsinkin uusi vuosi on jotenkin sellainen merkkipaalu, että tulee helposti mietittyä, missä oli edellisinä vuosina näihin aikoihin, ja missä on tulevina. Voi nähdä asioita, joissa on kehittynyt, ja toisaalta myös niitä, joissa ei ole. Ehkä asiat ei ole muuttunut niin paljon, kuin on halunnut, tai ne on muuttuneet, vaikkei olisi halunnut. Samalla tavalla jouluja on helppo vertailla keskenään: missä on ollut ja kenen kanssa. Oliko koko joulu täynnä lämpimiä tunteita, kivoja lahjoja, hyvää ruokaa, rentoutumista, vai jotain ihan muuta, kuten rahahuolia tai yksinäisyyttä? Tuleeko tästä, tai mistään seuraavasta joulustakaan yhtä hyvä kuin jostain edellisestä? Onko joku läheinen edesmennyt tai muuten vain poissa kuvioista?

Samalla kun voi pohtia monenlaista omaan elämäänsä liittyvää hyvää ja pahaa, ympäristöstä tulee tosi selkeä viesti, että nyt on juhlan aika, kaikki on yhtä isoa iloa, ja nyt asetetaan kaikki uudet tavoitteet tulevalle vuodelle! Ja paine olla tosi iloinen ja tuntea mystistä inspiraatiota ei oikeastaan yhtään helpota sitä ilon tuntemista, päinvastoin. Se vielä oikein lisää niitä juhlaan liittyviä odotuksia, nostaa riman oikein korkealle, joten sellainen peruskivan joulun viettäminenkin voi tuntua lässähtäneeltä, puhumattakaan siitä, jos juhlafiilis on teillä tuntemattomilla.

Oon viime aikoina paininut jonkin verran stressin ja apeiden fiiliksen kanssa, ja hetkittäisiä joulunpyrähdyksiä lukuunottamatta mun on ollut ehkä hankala päästä joulunodotusfiilikseen. Saati sitten, että odottaisin vuotta 2018, se tuntuu lähinnä uhkaavalta stressin vuodelta. Muistan viime uutena vuonna ottaneeni tavoitteeksi harjoitella inhimillisempää lähestymistapaa itseeni, mutta stressin keskellä itsensä piiskaamiseen ja sättimiseen on todella helppo palata. Tätä - tai mitään muitakaan ongelmia, joita ihmisillä on - joulu tai uusivuosi ei mitenkään maagisesti siirrä sivuun juhlan ajaksi.

Joulusta puhutaan paljon lähimmäisenrakkauden juhlana, mutta yhtä tärkeää olisi osoittaa edes hieman rakkautta itselleen. Juhlafiilis ei ole mikään ilmassa leijuva atomi, jonka voi hengittää sisään ja unohtaa murheet, eikä sen tarvitse sitä ollakaan. Mulla on ollut monta täydellisyyttä hipovaa joulua viime vuosina peräkkäin, mutta tänä vuonna multa jää luultavasti suurin osa joulukorteista askartelematta, eeppisiä lahjaideoita ei ole päähän siunaantunut, eikä tuleva vuosi innosta, mutta mitä sitten? Nautin joulusta ja uudesta vuodesta sen verran kuin pystyn, silloin kun pystyn, ja sillä tavalla kuin tänä vuonna tuntuu <3

Tänä vuonna ostin itselleni tee-joulukalenterin :3

Muutama sananen feminismistä

Mua on ruvennut viime aikoina häiritsemään kovasti se, että mun tuttavapiirissä on hirveä määrä ihmisiä, jotka pilkkaa feminismiä ja haukkuu feministejä. Välillä tätä kuunnellessani oon ollut hämmentynyt siitä, miten sitä vastaan on olemassa ihmisiä, mutta lopulta oon onnistunut paikantamaan ongelman siihen, että todellisuudessa, ihmisillä on vain termit sekaisin. Tässä tekstissä siis tiivistettynä se keskustelu, jonka käyn jokaisen tällaisen ihmisen kanssa:


Feminismi sanana kuulostaa siltä, että se ajaa naisten oikeuksia. Vain naisten oikeuksia, oikeastaan. Viittaahan se "fem" siinä alussa vähän niin kuin "femaleen." Feministi taas tuntuu monen mielessä olevan nainen, joka vihaa miehiä, tai vähintään ei ole kiinnostunut heidän oikeuksistaan. Oikea sana miesvihalle on kuitenki misandria. Ei feminismi. Naisviha taas on misogynia. Meninisteistä taas en tiedä, trolliliike vai juurikin termitietämättömien miesten vastahyökkäys?

Katsoin tovi sitten videon, jolla miehiltä kysyttiin kysymyksiä, kuten "pitäisikö kaikilla olla samansuuruinen palkka sukupuolesta riippumatta" ja vastaukset olivat tietysti myönteisiä. Silti kun videon lopussa kysyttiin, ovatko he feministejä, kaikki kielsivät. Vaikka juuri hetkeä aiemmin he olivat myöntyneet kaikkiin niihin periaatteisiin, joita feminismi ajaa: Kaikille samat oikeudet, olit sitten mies, nainen, jotain siltä väliltä tai jotain ihan muuta. Sukupuolella, kansallisuudella, ihonvärillä, työpaikalla tai millään muullakaan ei ole väliä feminismissä, kaikki ovat samanarvoisia.

Naisviha ei aiheuta pelkästään sitä, että naisten oikeuksia karsittaisiin. Se vaikuttaa myös siihen, kuinka hyväksyttävää miesten on näyttää perinteisesti naisellisia piirteitä. Tunteiden näyttäminen, muodin seuraaminen, ulkonäöstä huolenpito, lapsen kasvattaminen, sisustaminen... Jos perinteisesti naisellisia piirteitä halveksutaan, myöskään miehet eivät saa käyttää niitä. Tunteellinen, itsestään huoltapitävä mies voidaan leimata homoksi tai "neidiksi", joka naisvihaisen ajatusmallin mukaan on paha asia.

Sama tietysti kääntyy myös naisia kohtaan; olet epäonnistunut naisena jos olet epäviehättävä, sillä yksi naisen valteista on ulkonäkö, rinnat ja perse, vaikka toisaalta olet turhamainen bimbo jos olet liian nätti. Tieteen aloihin, teknologiaan ja muuhun suuntautuminen voi saada jopa negatiivista palautetta, koska "ne nyt vaan ei ole naisten aloja, miehet on niissä parempia." ja helposti ajatellaan naisen kiinnostuvan miesvaltaisesta asiasta vain saadakseen miesten kiinnostuksen ja ollakseen "parempi nainen kuin muut." Toisaalta taas esim. naisen oluenjuontia, jalkapalloharrastusta tai muuta voidaan katsoa hyvällä, koska tämä nainen ei pidäkään "perinteisistä naisten hömpötyksistä vaan oikeista järkevistä jutuista" a.k.a. perinteisesti miesten jutuista, ja on näin parempi ihminen. Feminismi edustaa sitä, että kaikki piirteet ovat ok, niin feminiiniset kuin maskuliiniset, olit sitten mies tai nainen tai joku muu. Mikään piirre tai kiinnostuksenkohde ei tee sinusta huonompaa miestä tai huonompaa naista.

"Et oo niin kuin muut naiset" ei #muuten oo kehu.Toivottavasti kukaan ei ota sellaisena.Se on kilpailu,johon kukaan ei suostunut #feminismi

— Janette Huttunen (@JHuttunen1) June 8, 2015

Perinteisesti naisvihaan liittyy myös se, että raiskauksiin suhtaudutaan asenteella "no, mitäs tytöllä oli päällä? Oliko humalassa?" Ihan kuin nämä tapaukset olisivat naisen vika. Tämä taas luo yhteiskuntaan ajattelutavan, jossa mies olisi tyhmä, vaistojensa ja halujen vallassa, kykenemätön ajatteluun, kuin eläin jonka on pakko panna jos tilaisuus tulee, ei minkäänlaista itsehillintää. Feminismissä mies on fiksu, ajatteleva ihminen, joka pystyy hillitsemään itsensä, vaikka nainen kulkisi alasti kadulla tai olisi sammunut. Feminismin mukainen normaali mies ei siinä ajattele, että on pakko raiskata kun on kerran tilaisuus.

Yleisesti myös ajatellaan, että perheväkivalta tai raiskaukset kohdistuu ainoastaan naisiin. Jos olet mies, jota lyödään, olet raukka, kun et pysty itseäsi edes naista vastaan puolustamaan. Naisten puolelta läpsiminen sallitaan, koska he ovat heikompi sukupuoli, eihän se raavaaseen mieheen satu. Feminismi on tätä vastaan, ja pyrkii siihen, että myös perheväkivallasta ja hyväksikäytöstä kärsivät miehet voisivat hakea apua; ei ole häpeällistä joutua perheväkivallan kohteeksi, olit sitten nainen tai mies. Naisten ei ole ok lyödä miestä sen enempää kuin miesten olisi ok lyödä naista.

Olen kyllä itsekin sitä mieltä, että feminismi sanana on todella huono, varsinkin kun tuon nimikkeen alle mahtuu jo hyvin monenlaista eri feministiä, joista osa on miesvihaisia, rasistisia tai transfobisia, mikä taas minusta ei kuulu feminismiin. Kielen tulisi helpottaa kommunikaatiota, ei vaikeuttaa sitä, eli olisi hyvä jos feminismin tilalla olisi sana, josta jokaiselle tulee mieleen heti tasa-arvo. Tuntuu turhauttavalta, että liikkeen hyvä tarkoitus hukkuu sen alle, että sitä kuvaava sana aiheuttaa vääriä mielikuvia, ja se täytyy erikseen selittää auki, jotta se ei tule sekoitetuksi toisiin - mahdollisesti myös "feministeiksi" itseään kutsuviin - ryhmiin. Korvaavaa sanaa tuskin kuitenkaan on luvassa, joten haluaisin omalta osaltani auttaa sitä, että jokainen ainakin omassa lähipiirissäni tietäisi, mitä feminismi oikeasti tarkoittaa. Tai ainakin mitä se minulle tarkoittaa, kun puhun olevani feministi.

Mitä se taas ei tarkoita, on se, että kivastutaan joka ikisestä pienestä vitsistä. Näistä pienistä asioista jatkuva vaahtoaminen aiheuttaa vain sen, että se isompi tarkoitus jää pikkukinastelun ja vääntämisen alle. Ei mullekaan jää hirveän positiivinen mielikuva liikkeestä, jonka alla ei saa kertoa yhtäkään vitsiä jos se on lainkaan jotakin ihmisryhmää loukkaava. Minä en ainakaan pysty niin elämään, sillä mun huumorintaju on usein melko vääntynyttä monella tapaa, ja omassa rauhassani nauran niin naisia, miehiä, eri uskontoja, eläimiä, poliittisia linjauksia ja kaikkea mahdollisia pilkkaaville vitseille. Koska sitä ne ovat, vitsejä. Sillä tavalla ne tulisi ottaa. Feminismillä sanana olisi ehkä huomattavasti positiivisempi kaiku, jos osa ei vetäisi hernettä nenään jokaisesta pikkuvitsistä, vaan keskityttäisiin niihin oikeasti oleellisiin asioihin.


Mutta jos teksti oli liian pitkä etkä jaksanut lukea;
Misandria, eli miesviha, ei ole sama asia kuin feminismi. Nimestään huolimatta feminismi ei aja vain naisten oikeuksia, vaan ihan jokaisen oikeuksia, sukupuoleen katsomatta, ja hyvin monella tavalla.

Kaikki sukupuolet ja sukupuolettomat ovat samanarvoisia, terveisin feministi (ainakin omasta mielestään.)

Hiljaisuuden kestävät ihmissuhteet

Perjantaina juhlittiin erään kaverin 25-v synttäreitä (kauheeta, miten mulla voi olla näin aikuisen ikäisiä kavereita, itsehän täytin ihan vasta 13???? Tai siltä se ainakin tuntuu!) Hauskaa oli taas Raahe-porukalla bilettää, ja tulipa siinä alkuillasta kateltua porukalla vanhoja kuviakin :D Mua jotenkin järkytti se, että ne kuvat oli lähes 5 vuotta vanhoja, ja nauratti se, miten paljon kaikki oli muuttunut. Vaikka sitä ei tässä vuosien vierähtäessä oo edes ajatellut.

Siitä jäikin pohdituttamaan ajatus, että miksi joistain ihmissuhteista tulee aikaa ja etäisyyttä kestäviä, kun taas toiset murenee hyvinkin nopeasti, kun välimatka kasvaa ja aikaa kuluu. En pidä juuri kehenkään Raahessa yhteyttä esim. Facebookissa tai puhelimitse - oikeastaan aktiivisesti juttelen vain äidin kanssa - mutta silti tullessani käymään tuntuu siltä, kuin aikaa ei olis kulunut lainkaan. Toki ne, jotka ei missään vaiheessa tulleet kovin läheiseksi, tuntuu yhtä etäiseltä kuin ennenkin, mutta ne läheisemmät ei tunnu yhtään etäisemmältä. Vaikka viimeksi olisikin juteltu kuukausi sitten. Tai kolme kuukautta sitten.


Kävin äskettäin iltakahvilla ystävällä. Tulin just autolla parkkiin kun se tuli siwasta ja huikkasi "ostin meille donitsit!" Tän viikon aikana ollaan nähty pari kertaa, mutta sitä ennen joskus kuukausi sitten, ja silti juttu luistelee aiheesta toiseen, kuolemasta hallituksen paheksumiseen, painonpudotuksesta kissoihin ja kaikkeen näiden väliltä. Välillä ollaan vaan ihan hiljaa ja hörpitään kahvia, eikä se ole mitenkään vaivaannuttavaa. Kun lähden, kiusaan sen kissaa ja huikkaan heipat. Mikään siitä tapaamisesta ei tunnu siltä, että me nähtäis harvoin, ja siinä välissä me ei soitella, ja puhutaan olemattoman vähän millään viestimilläkään, lähinnä linkitellään välillä hauskoja kuvia tai käydään parin lyhyen lauseen keskusteluja. Ollaan siis molemmat huonoja pitämään yhteyttä. Silti se ihmissuhde säilyy samanlaisena, enkä missään vaiheessa tule ajatelleeksi, että onko mun vielä sopivaa puhua ihan mistä vaan vai ollaanko me etäännytty, ei edes tule mieleen.

Mutta sitten on olemassa niitä ystäviä, jotka tiheämmästäkin yhteydenpidosta huolimatta etääntyy. Jutellaan facebookissa, puhutaan puhelimessa. En oikein tiedä mitä sanoa, ei ole oikein mitään sanottavaa, mutta hiljaisuuskin tuntuu epämiellyttävältä. En oikein halua kertoa itsestäni mitään kovin henkilökohtaista, mutta tuntuu typerältä jutella vaan niitä näitä, vuorovaikutus tuntuu vaivalloiselta. Näihin ystävyyssuhteisiin kuuluu kliseisesti se "meidän pitäis nähdä joskus ja käydä kahvilla!" ja tätä ei siis koskaan toteuteta. Jos toteutetaan, se tuntuu mukavalta, mutta aavistuksen vaivaannuttavalta, ei luontevalta. Vaikka ennen olisikin oltu hyviä ystäviä, jostain syystä se ei sitten pysynytkään kasassa. Tuntuu haikealta muistaa se vanha yhteinen sävel, joka ei vaan enää ole siinä.

Sitten on toki vielä ne ihmiset, jotka on ihan mukavia, ja joita näkee useasti, mutta jostain syystä niistä ei silti tule ystäviä, eikä koskaan pääse samalle aaltopituudelle. Vaikka ihmisessä ei olisikaan mitään vikaa. Jotenkin sitä yhteyttä ei vaan synny. Se voi olla ihan hyväkin kaveruus, mutta siitä tietää jo silloin, että jos se usein näkeminen loppuu, kuolee myös se ihmissuhde hyvin nopeasti.


Oon yrittänyt tässä miettiä yhdistäviä tekijöitä näistä kestävistä ihmissuhteista ja verrata niitä niihin hajoaviin, mutten oikein löydä mitään. Sen oon kyllä havainnut, että ihmisen kanssa ei voi tuntea olevansa kunnolla läheinen, ennen kuin on mukavaa hengailla puhumatta mitään. Sitten kun hiljaisuus lakkaa olemasta kiusallista, sitä voi alkaa ajatella läheisenä ystävyytenä. Sitä en tiedä, miksi joidenkin ihmisten kanssa on yksinkertaisesti mukava olla hiljaisuudessa, mutta toisten kanssa siihen ei pääse koskaan. Sillekään ei oikein ole mitään selitystä, miksi joillekin ihmissuhteille pienempikin aika hiljaisuutta on liikaa ja ne häviää, mutta muutamassa voi olla hiljaa vaikka kuinka kauan, ja kun päättää taas jutella niin kaikki jatkuu kuin mitään hiljaisuutta ei olis ollutkaan.


Jeps, että sellaset sunnuntai-illan mietteet tällä kertaa :D Ei kai siinä. Huomenna lähdetään äitin, siskon ja sen kaverin kanssa kohti Tamperetta, ne tulee meille vuorostaan minilomalle! Juhannukseksi palataankin taas jo Raaheen, että tällä kertaa ei varmasti ehdi edes kaivata takaisin. Toivottavasti kesäkukkaseni on vielä elossa </3

Ei teräviä kulmia

Hei, työharjottelusta selvitty! Omasta mielestäni mun näytöt meni ihan hyvin, lääkkeidenjaot virheettömästi ja silleen, mutta keskiviikkona on sit palautekeskustelu ja saan tietää lisää. Joka tapauksessa oon tyytyväinen itseeni, koska jälleen kerran oon selviytynyt jostain, joka aluksi tuntui ihan kamalalta. Eikä se edes loppujen lopuksi ollut niin kamalaa.

Mulle on kyllä iskenyt kova kriisi sen kanssa, mihin nyt haen. Nää kaks työharjottelua, jotka mulla on ollut, on nimittäin osoittanut mulle sen, että saatan olla hieman väärässä paikassa. Tai siis, molemmista töistä oon selvinnyt, mutten oikeastaan nauttinut. Mistä taas toki pääsen siihen kysymykseen, että onko mun edes mahdollista alkaa nauttia jostain työstä viidestä viikosta, kun koko aika kuluu vaan uusien asioiden opetteluun, oman suorituksen arviointiin ja stressaamiseen....

Ongelmana vielä on, etten oikein osaa eritellä sitä, mikä tässä mättää. Ensimmäinen miete mulla oli, etten jaksa olla näin paljoa ihmisten kanssa tekemisissä, en jaksa jutella näin paljoa ja olla avuliaana. Oon sosiaalinen ihminen joukkoon päästessäni, mutta jossain mun sisällä asuu pieni introvertti, joka väsyy kamalasti siitä, että 8 tuntia päivästä pitäisi jaksaa sosialisoida aktiivisesti ja mukautua eri ihmisten erilaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Olisi kiva tehdä välillä itsenäistä työtä. Toisaalta kyllä koen, että se ihmiskontakti on näissä molemmissa harjoitteluissa ollut se ehdottomasti paras asia, ja olen siinä hyvä.

Toisena mietteenä oli, että en koe työtä oikein mielellisesti haastavana. Toisin sanoen, tylsistyn työtehtäviini. Kaipaisin hieman enemmän jotain tutkimista, miettimistä, aivopähkinöitä... Toisaalta ajatus haasteista myös pelottaa, ja tällainen rutiininomainen asioiden toistaminen tuntuu turvalliselta.

Oon vakavasti harkinnut nyt bioanalyytikon tai röntgenhoitajan opintoja, mutta molemmat on siinä rajalla, että pääsenkö pääsykokeisiin vai en. Saati sitten, että pääsisinkö sisään.... Sairaanhoitajakin toki vielä kiinnostaa, ja sinne on hieman matalammat pisterajat, mutta ehkä nuo kaksi muuta vaihtoehtoa houkuttelisi enemmän... Sisältö tuntuu kiinnostavammalta.

Argh.

ps. ostin kameraani uuden 35mm objektiivin, ja ajattelin taas maustaa blogiani tulevaisuudessa enemmän myös kuvilla, mutta tietystikään mulla ei ole tähän merkintään yhden yhtäkään kuvaa. Ehkä ensi kerralla.

Joulutunnelmaa

Ei enää edes kahta viikkoa jouluun! Sää on kyllä ollut koko joulukuun niin hirveä, että on ollut tosi hankala kokea elävänsä edes joulukuuta. Kuitekin jouluvalot ja kynttilät tekee paljon, joten kämpän sisällä voi kyllä kokea joulutunnelmaa, mutta ulos mennessä on tuntunut ehkä lokakuulta. MUTTA TÄNÄÄN ON VIIMEIN NÄHTY KUNNOLLA LUNTA.

Tää on aiheuttanut mulle kyllä ihan hirveän jouluboostin. Jos jollekin on vielä jäänyt epäselväksi, niin oon tosi jouluinen ihminen, ja tää on aina semmonen aika vuodesta, jota joka kerta ootan aina yhtä innolla.

Inspiroituneena lumesta nappasin hieman kuvaa meidän kämpän jouluvalaistuksesta:

Makuuhuone asianmukaisesti vaaleanpunaisena (päätettiin muuten kääntää sänkykin tolleen tohon ikkunan viereen, jos joku huomaa eron!) 

Parveke

Keittiössä on värikkäät valot

Olkkarissa meillä ei oikein oo mitään, koska 1) parvekkeen valot näkyy sinnekin, 2) siellä on akvaario, josta tulee aika paljon valoa. Muutama kynttilä siellä yleensä palaa, mutta ei tunnu järkevältä hankkia mitään kovin hurjaa valonauhaa, kun ei se oikein pääse oikeuksiinsa. Ehkä se minijoulukuusi tulee sitten olkkariin, ja siinä on pienet valotkin :3

Lähestyvän joulun ja oman jouluhypetykseni myötä oon myös jo pariin kertaan joutunut joka vuotiseen joulu on ihan kaupallista paskaa -väittelyyn. Tai siis joo, tietysti joululla nyt myydään paljon, kaupataan ylihintaisia koristeita ja joka ikisen mahdolliseen esineen hintaa nostetaan, kun lahjojen metsästäjiä on kaupoilla pilvin pimein. Mutta sitä taas en ymmärrä, että jääkö joulu-negatiivisilla ihmisiltä oikeasti kaikki muu joulusta huomaamatta?

Se kaupallinen joulu on nimittäin pieni siivu siitä koko joulukokonaisuudesta, johon kuuluu esimerkiksi arjen kiireiden keskellä laiminlyötyjen ystävyys- tai sukulaissuhteiden lämmittely jouluterveisillä ja -korteilla, monilla entisillä kaveriporukoillakin kokoonnutaan vielä jonkin sortin pikkujoulun viettoon vaikkei olisi muuten ehditty hirveästi nähdä. Monet kerääntyy joulun aikaan syömään yhdessä koko perheen tai jopa sukulaisten kanssa, mikä nykypäivänä arkena on melko harvinnaisuus. Sitten aina takerrutaan siihen, että kyse on vain kalliista lahjoista, mutta kuinka moni nyt oikeasti pystyy sanomaan, että jos joku antaa itselle lahjan, on tärkeää, että se on kallis? Minä ainakin nautin lahjasta kuin lahjasta, ja uskon, että moni muukin. Aikuisiällä vielä paremmaksi asiaksi on myös noussut se lahjan antaminen: kun näkee jonkun ilmeen, kun se avaa pakettia, ja löytää mitä on sisällä.

Jokainen voi ihan itse päättää, onko oma joulu kaupallinen vai ei. Mikään ylempi taho ei pakota ketään jouluruuhkaan Stockmannille - enkä ole sinne itsekään menossa. Tokmannin 10e valot kelpaa mulle, ja hurjaa lahjakasaa tärkeämpää on ehdottomasti se, että pääsee näkemään monia harvemmin nähtyjä ihmisiä näin jouluaikaan, ja joulukiireen lisäksi nauttimaan siitä joulurauhasta :)

Tässä tän illan fiilistelymusat

Ei meillä Raahessa katella tommosta

Ensimmäinen viikko ja risat uudessa kämpässä selvitty. Vaikka tosin puolet siitä meni siihen, kun käytiin Assemblyillä Helsingissä. Oli kerrassaan mukava kokemus, mahtavaa porukkaa. Parasta oli ehdottomasti se, kun lähettiin yöllä isolla porukalla mäkkärin autokaistalle hakemaan murkinaa. Oli kans jotenkin tosi huvittavaa, kun ekana yönä tulikin pulaa nukkumapaikoista, ja sitten sinne saliin oli jono, jossa ihmisiä oli patjat ja makuupussit kourassa. Kaikkea sitä :D Mutta hyvä reissu oli.

Assembly Summer 2014 ©Tuula Ylikorpi

Ja jos palataan takaisin kämppään, niin tykkään tästä kyllä älyttömästi, vaikka täällä nyt vielä onkin paljon laatikoita ja pusseja levällään, kun tavarat vielä hakee paikkaansa. Ei ole ollut kirjahyllyä ja muuta vastaavaa, että kaikki tavarat olis voinut purkaa, mutta tänään tehtiinki kunnon reissu ikeaan ja haettiin tv-taso, sen molemmille puolille pikkuhyllyt + sitte vielä kunnon kirjahylly. Että eiköhän sitä huomenissa saada suurin osa lopputavaroista purettua :) Parin viikon sisään on 100 meganen nettikin tulossa! <3 Sitten puuttuu enää sohva ja pyykkikone. Ja toki vähän kaikkea pientä.

Onkin ollut näin keskineräsenä tämä kämppä tosi vieraan oloinen. Tai siis ei oo tullut vielä sitä tunnetta "kodista", vaan tuntuu enemmän kuin täällä oltaisiin vain käymässä. Ja oon vielä aina ollut just se, jolla tulee hauskimmallakin kesäleirillä aina koti-ikävä, ja varmaan vielä ala-asteen loppuun asti äidin piti soittaa mulle hyvän yön laulu puhelimella jos olin jossain yötä. Sitten menin nalle kainalossa nukkumaan. Menen tosin vieläkin, jos yksin pitää nukkua :D

Silloin kun Raahessa muutin omilleni, niin en juurikaan kärsinyt mistään koti-ikävästä, varmaan koska porukat asui kuitenkin ihan naapurissa. Mutta nyt se on sitten kyllä iskenyt. Aina kun sisäistän sen, että vitsit nyt oon päässyt viimein asuun Tampereelle, oon hetken aikaa tosi iloinen. Sitten tajuan, että se on tosi kaukana Raahesta ja yhtäkkiä haluaisinki just päästä käymään kotona. En siis edes siinä mun edellisessä kämpässä, vaan juurikin lapsuudenkodissa. Enkä edes välttämättä siinä tilassa missä se nykyisin on - vaikka sekin kyllä houkuttelisi - vaan vaikka silloin, kun mun huoneessa oli vielä kapea sänky, pieni philipsin matkatelkkari ja pleikkari ykkönen. Ja kaikissa vanhoissa leikkipuistoissa, rannassa, vaikka missä.

En siis oikeastaan tiedä, mitä mulla tarkalleen ottaen on ikävä. Äitiä, iskää, siskoa, kissaa? Raahea kaupunkina? Nykyisiä ja entisiä kavereita? Lapsuutta ja sitä kun ei ollut niin paljoa vastuuta asioista? Vähän kaikkea?


Onneksi nyt on kuitenkin ollut suht paljon tekemistä, ettei jää sitten paikalleen vaan murehtimaan ja haikailemaan menneiden perään, ja unohda kokonaan keskittyä niihin jännittäviin asioihin nykyhetkessä. Ei sitä kuitenkaan kovin usein muuta uuteen kaupunkiin, eikä se uutuuden tunne tässäkään asiassa kestä ikuisesti, että ei passais missata sitä!

Ja kyllähän tuo maailman paras poikaystävä avomies tekee tästäkin asiasta paljon mukavampaa ja helpompaa :3

miau miau

Alkaa sitten olla muutto ihan käsillä. Kämppä tyhjennettiin tänään pakettiautoon ja peräkärryyn, ja muutenkin ilmassa on sellanen muuttamisen fiilis. Perjantaina keräännyttiin vielä isolla lössillä museon rantaan viettämään läksiäisiä. Ehtihän siinä illan aikana jo miettiä, että ei täältä halua minnekään lähteä, täällä on aivan parasta. Ei tullut edes lähdettyä baariin, kun jäätiinkin vaan juttelemaan ja kuuntelemaan nostalgisia biisejä aamuyöhön asti. Todella hyvä ilta siis!

Sillon mulle on kans kunnolla ensi kertaa iski se, että ollaan nyt maanantaina jo muuttamassa, ja seuraavan kerran tuun Raaheen varmaan sitten elokuun lopulla. Ja vaikka normaalissa arkielämässä oon oikeasti lähinnä tekemisissä vain Jussin, Niinan ja mun porukoiden kanssa, enkä edes oikeasti näe suurinta osaa mun kavereista kuin kerran viikossa, ja joitakin ihmisiä kerran kuussa tai vielä harvemmin, niin siitä huolimatta se kuukausi poissa Raahesta alkoikin tuntua yhtäkkiä aivan hirveän pitkältä ajalta. Niina sen aika hyvin pistikin heippoja sanoessa sanoiksi: "mutta nyt mää tiiän että oot niin kaukana!"

Tosin joitakin jo Raahesta muuttaneita kavereita oon muuton jälkeen lähempänä, jos sillä voi vaikka itseään lohduttaa. Ja onneksi Jussi muuttaa mukana♥

Museon ranta

Oon ollut aivan älyttömän innoissani tästä muutosta ja oottanut sitä, mutta just nyt mulla on vaan sellanen olo, että voisin asua täällä vielä sittenkin muutaman viikon lisää.

Silti, aamuyöstä startataan kohti Tamperetta, jänskätään miten kalat selviää muutosta...

ouroboros head

Nyt on sitte tän vuotisista Vectoistakin selvitty, enkä muista että oisin vielä koskaan lanien jälkeen nukkunut noin kauaa putkeen :D että vissiin sitä ei hirveästi maltettu nukkua paikan päällä! Poikkeuksellisen paljon aikaa me vietettiin lautapelien parissa, ja oon tullut siihen tulokseen, että kaikenlaiset lautapelit on ehdottomasti aliarvostettuja. Loistavaa seuraviihdettä! Vielä enemmän, jos sattuu olemaan hieman väsynyt.

Aivan Vectoramaa ennen pääsin käymään pääsykokeissa Hämeenlinnassa, ja olin aivan yllättynyt siitä, miten nätti kaupunki sekin oli. Aattelin, että sehän on pieni kaupunki eikä sielä varmaan ketään liiku, mutta yllättävän paljo sielä oli populaa liikenteessä, ainakin näin Raaheen verrattuna. Toki ihan rehellisesti ajateltuna mieluummin muuttaisin Tampereelle kuin Hämeenlinnaan, mutta tuolla reissulla varmistuin siitä, että mieluummin muuttaisin Hämeenlinnaan kuin Ouluun!

Tässä iltahuvit klo 4am tai jotain. [Kuva täältä ©Atte Haapalahti.]

[Kuva täältä ©Joona Leinonen]

Nyt onkin taas mukava palata arkeen (hetkeksi, ennen ensi viikon uusia reissuja). Mulle ehti muodostua tohon kokonaisen parin viikon tauko lähes kaikenlaisesta liikunnasta ja kämppäkin on päässyt vähän levälleen, kun oon onnistunut sairastumaan vuorotellen flunssaan ja vti:hin pariinkin kertaan, ja motivaatio ihan kaikkea kohtaan on kyllä ollut hieman matalissa vaihtelevan olotilan takia. Sitten sitä vielä sättii itseään, että noh et oo nyt jaksanut siivota kämppää, pyykkikorikin on täynnä, etpäs oo muuten käynyt lenkillä tai salilla, oletpa laiska ja saamaton, ja siitä nyt ei ainakaan mieliala parane, saati sitten että motivaatio saisi minkäänlaista boostia.

Tuossa mielessä Vectot kyllä osuikin aivan loistavaan saumaan. Sai jättää hetkeksi nurkissa pyörivät pölypallerot taakse ja unohtaa ateriarytmit ja ihmisten aikoihin heräämisen. Sen kun vaan pelailee päivät pitkät, syö helposti syötäviä naksuja ja pikaruokaa muutaman päivän ajan, nauttii kavereiden seurasta, ei mieti lenkille lähtemistä. Kaikki täysin ilman syyllisyyttä, nautiskellen.

Ja kappas vaan, tänä aamuna herätessä tuntui asioihin olevan aivan toisenlainen fiilis. Hyvin nopsakasti sai kämpän imuroitua ja tiskit tiskattua, oli suorastaan vapauttavaa vetää lenkkarit kahden viikon tauon jälkeen jalkaan ja suunnata lenkkeilemään, ja huomista salille pääsyä odotan jo innolla.

Luin joskus jostain, että on olemassa koulu, jossa lapset saa leikkiä niin kauan kuin haluavat, ja mennä oppitunneille sitten kun tuntuu siltä. En koskaan oo päässyt lukemaan siitä, miten tämä käytännössä toimii ja onko tuota koulua todellisuudessa olemassa, mutta omaa motivaatiotani oon ruvennut tarkastelemaan tuon kautta. Välillä käy niin, että rupeaa kasaamaan itselleen listaa asioista, joita on "pakko tehdä", ja kaikki tuolla listalla alkaa tympäsemään, painostamaan, mikään ei tunnu kivalta. Mutta siinä samassa kun nämä asiat muuttu vapaaehtoiseksi, kun on saanut pitää leikkihetken ja olla hetken ajan paha, alkaakin taas luonnostaan kiinnostua asioista, haluta saada asioita aikaiseksi ja tehdä omalle terveydelle hyviä valintoja. Ihan ilman minkäänlaista pakottamista.

olet pyörivä planeettani

Keskiviikkona sain kokea tosi erikoislaatuisen haikean hetken, kun joku muu vei mukanaan rakkaan Opelini. :( Olihan se haikeaa, se oli kuitenkin mun ensimmäinen auto, ja lähes kolmen vuoden aikana siinä autossa on ehtiny tapahtua paljon kivoja asioita, siellä on käyty paljon hyviä keskusteluja ja sillä on matkattu moniin hyviin paikkoihin!

Noh, minut näkee sitten tästä eteenpäin liikenteessä tällaisella pelillä:

Kyllä kelpaa ajella, kerrassaan!


Aiheesta toiseen. Viime kuun lopulla kävin ensimmäisissä pääsykokeissa, ja musta ne meni oikeastaan tosi hyvin. Mua haastatteleva psykologi sanoi, että ainakin mun kirjalliset testit oli menneet tosi hyvin, ja no, haastattelustahan se ei tietenkään palautetta siinä samalla antanut, mutta musta itestä tuntui, että se ois mennyt ihan hyvin! Nyt vaan toivon, että menis sitten ne AMKin pääsykokeet yhtä hyvin, vaikka tietysti siellä valintakriteerit on tiukempia kuin ammattikouluissa.

Joka tapauksessa, noista hyvin menneistä valintakokeista mulle jäi ihan hirveän hyvät fiilikset siitä, että haluan oikeasti päästä Tampereelle opiskelemaan, tekee mieli vaan koko ajan katella kämppiä sieltä, ja sen sijaan, että mua pelottaisi muuttaa uuteen kaupunkiin, se tuntuu enemmänkin innostavalta ja kiinnostavalta. Tietysti Raahe on aina koti ja varmasti tulis olemaan kova pala yhtäkkiä muuttaa niin kauas perheestä ja vanhoista tutuista kavereista, mutta jotenkin mulla on sellanen olo, että oon nyt valmis tällaisiin positiivisiin muutoksien tuuliin. Viimesen vuoden aikana on muutenkin mennyt paljon asioita uusiksi, mutta en pysty sanomaan, että yksikään muutos olis ollut loppujen lopuksi negatiivinen. Vaikka se ois aluksi vähän hirvittänytkin.


Ps. Kalat teki akvaarion täyteen munia. Kaikki niistä syötiin. Ei kalavauvoja.

kahvinkeittimessä on tuoretta pullaa

Tänään kävi aivan höpsis ja tuli nukuttua pitkästä aikaan aivan överiksi: Heräilin viiden aikaan päivällä. Päätin sitten kuitenkin, ettei tuosta edes jaksa kokea mitään päivän-hukkaan-meno -morkkista, kun kaiken kaikkiaan siitä huolimatta, että oon työtön ja kouluton, oon pitänyt arjen melko hyvin kasassa. Yleisesti ajateltuna tulee aina noustua ihan ihmisten aikoihin, käytyä ulkona, salilla, jumpassa, sosialisoimassa, vaikka mitään varsinaisia velvollisuuksia mulla ei oliskaan. Teen suurimman osan ajasta itse ruokaa enkä syö valmispaketteja, pesen pyykkiä, pidän oman (nyt jo aika valmiin!) kämpän siistinä, raha-asiat on kasassa vaikka rahaa on vähän... Ihan itsestäänselvyyksiä nämä tietysti on suurimmalle osalle ihmisistä, mutta nyt kun pysähdyin miettimään, niin onhan tämä nyt ihan hyvää kehitystä sellaselle ihmiselle, joka vielä muutama vuosi sitten olis voinut kuluttaa jokaisen vapaapäivän yöpaitaisillaan tietokoneen ääressä sipsiä syöden. Ehkä se teini-iästä ylipääseminenkin on helpottanut prosessia, mutta kehitys on aina kehitystä.

Oon silti kyllä aivan äärettömän tyytyväinen, että alkaa marraskuun lopulla joku työkkärin kurssi. En oleta, että siitä ois välttämättä mitään suurta hyötyä, mutta siltä ajalta saa kuitenkin kelalta ihan päivärahaa, ja ainakin saa edes kuukaudeksi jotain uutta tekemistä :D Kummasti sitä kouluakin on tässä ehtinyt kaipailemaan, vaikka koulu laitoksena ei ole ikinä ollut musta millään tavalla miellyttävä. Hyvin monta vuotta sitä kuitenkin tuli käytyä, kai ne sitten jossain vaiheessa onnistui aivopesemään musta ihmisen, joka kaipaa oravanpyörää melkein yhtä paljon kuin lomapäiviä. NOH ei nyt sentään, kyllä tuon alun hyödyttömyyden ja toimettomuuden tuskan jälkeen on pystynyt hyvin nauttimaan tästä vapaa-ajan määrästä, kun on aikaa tehdä kaikkia turhuuksia. Kaivoin esimerkiksi lankoja esille ja rupesin kutomaan lapasia (ja kuka tahansa joka on ikinä kuullut mun suhteesta tekstiilitöihin ymmärtää, miten suuri juttu tämä on! (ja sitä myötä myös ymmärtää kuinka paljon ylimääräistä aikaa mulla oikeasti on käsissäni...))

Oikeastaan oon ollut itsestäni aika monipuolisesti ylpeä viime aikoina. Huolimatta siitä, että keväästä "kaikki meni pieleen." Oon kuitenkin kliseisesti mietiskellyt, että ehkä kaikki vaan meni sittenkin ihan niin kuin pitikin.