Kunpa en olisi koskaan aloittanut dieettiä

Mä arkailin vähän tän merkinnän julkaisemista, koska sen aihe on melko henkilökohtainen. Mä ajattelin aina, että sitten kun viimein kirjoitan painosta tai kehonkuvasta, se on sitten kun oon tavoittanut mun ihannepainon ja löytänyt ruokavalion, jolla mun olo on energinen, ihana, valmis maailmanvalloitukseen! Tätä ei ole koskaan tapahtunut. En oo koskaan kirjoittanut painosta julkisesti.

Viime maanantaina tein yhden kuluttavimmista asioista hetkeen: siivosin vaatekomeron. Perusteellisesti. Oon kyllä siivonnut sen tasaisin väliajoin niin, että kierrätän vaatteita, joista en enää pidä, poimin maaliräteiksi rikkinäisiä jne. mutta nyt pureuduin vieläkin pintaa syvemmälle.

Mulla on nimittäin olemassa yhä vaatteita, joita käytin 30 kiloa kevyempänä. Ne on vaatekaapissa sitä varten, että voin tasaisin väliajoin kaivaa ne esille, ihailla niitä, kokeilla niitä päälle ja pilkata itseäni kun ne ei enää istu, etsiä niistä "thinspiraatiota" jotta saisin potkittua itseäni perseelle ja palattua "takaisin ruotuun."

Tällä kertaa, kriittisellä silmällä noita vaatteita katsellessani, mussa heräsi myös ihan uudenlaisia tunteita. Suru, sääli ja katumus. Mietin sitä tyttöä, jonka päälle silloin istui tuo 36-kokoinen mekko. Muistan, kuinka olin kilon päässä siitä, että mun BMI olisi virallisesti normaali. Tuolloinkin olin siis vielä juuri ja juuri "lievästi lihava" ja se oli mulle pakkomielle. Oon lapsesta asti ollut painokäyrän yläpäässä, halusin kerrankin päästä niihin oikeasti normaaleihin numeroihin. Normaali BMI oli ihan millin päässä, mutta silti paino jumitti, epätoivoinen tilanne. Mitä epätoivoisemmaksi tilanne kävi, sitä tiukemmaksi ruokavalio muovautui, koska painonpudotuksen epäonnistuminen ei ole mistään muusta kuin minun tahdonvoimastani kiinni.

Tässä "lievästi lihava" nuori. Lähes 30 pudotettua kiloa takana, ja yhä olin "lihava", epäonnistunut.

Nyt toivon, että olisin lopettanut siihen. Todennut, että jaaha, no nyt ei paino putoa. Parempi varmaan siirtyä ylläpitotilaan ja opetella syömään normaalisti, ei se yksi kilo normaalista BMI:stä paljoa ole, tässä on hyvä, näytän ihan terveeltä! Oikeastaan toivon, että en olisi koskaan oppinut laskemaan yhtäkään kaloria tai rajoittanut ruoka-aineita. Toivon, että olisin oppinut syömään muuten vain terveellisesti ja nauttimaan liikunnasta. Toivon, etten olisi koskaan laihduttanut, en ensimmäistäkään kertaa. Toivon, etten edes tietäisi, mikä BMI on.

Kuva mun salaisesta painonpudotusblogista, jota kirjoitin 2009-2014. Tää on se ihan ensimmäinen "ennen"-kuva, ajalta kun en vielä ollut kertaakaan pudottanut tietoisesti painoa, varmaan vuosi 2008 tms. Tätä kuvaa oli hauska katsella, koska mielestäni näin siitä todella hyvin miten paksut mun kädet ja jalat on. Värillisessä versiossa näkyy myös mahamakkarat hyvin, mutta blogiin pistin aina värittömiä kuvia kun pelkäsin tunnistusta, etenkin kun mun hiusvärit rupesi vaihtelemaan.

En voi sanoa, että painonpudotus ois koskaan tuonut mulle parempaa oloa tai onnellisuutta. Koska aina kun pudotan painoa, mikään ei oo koskaan tarpeeksi. Kun ensimmäinen tavoite saavutetaan, syntyy vain uusi, kauempana oleva tavoite. Mikään elämäntapamuutos ei myöskään koskaan oo opettanut mulle normaalia ruokailua, tai miten kuunnella mun kehoa. Kaalikeittodieetillä vedetään vähäkalorista soppaa ja jätetään huomiotta kehon pyynnöt muille ravintoaineille, juodaan vaikka litra vettä mahan täytteeksi. Superdieetillä vedetään maitorahkaa litratolkulla ja yökkäillään proteiinin ja ruuan määrästä, kuulemma siihen pitäisi tottua, mutta mä en oo yhdelläkään kerralla tottunut. Karppauksen pitäis jossain vaiheessa johtaa energiseen oloon, mutta mä kuljin aina aivosumussa. Useat elämäntapamuutokset vaikuttaa olevan vaan dieettejä valepuvuissa, ja jos ne ei toimi, syyllistävän sormen voi kääntää aina uudestaan itseensä.

Painoa on pudonnut, mutta aina liian vähän, ja aina se johtaa väsymykseen. Väsynyt fiilis ja jatkuva ruuan ajattelu uuvuttaa entisestään, kunnes keho ottaa ohjat vaikka väkisin, ja tapahtuu helppo harppaus ahmimiskierteeseen. Painoa kertyy taas. Mikä epäonnistuminen. Korjataas tilanne, nyt itseä niskasta kiinni. Oon noudattanut naurettavan pitkään ruokavalioita, joiden seurauksena tunnen olevani väsynynyt, mutta paino kuitenkin putoaa, ja karppaaja/superdieettaaja/paleo/joku muu dieetin noudattaja sanoi, että tämä toimi heille ja olo helpottuu, joten asenteella vaan eteenpäin! Yllättäen, kehon viestien huomiotta jättäminen ei kuitenkaan millään kerralla ole johtanut hyvään oloon, vaan aina siihen, että lopulta olen liian kuitti enää noudattaakseni ruokavaliota.

Toinen poiminta salaisesta blogista vuonna 2011. Alimmassa painossani, mutta yhä puoli kiloa normaalista BMI:stä, yhä "lievästi lihava". Onnellinen, hyvinvoiva? Hyvin kaukana siitä.

Kunpa en koskaan, kertaakaan, olis laihduttanut. Ruokavalioiden ja elämäntapamuutoksien takia oon jättänyt väliin juhlia, kavereiden tapaamisia, kahvitteluja. Oon jättänyt liian hienot tai kalliit vaatteet ostamatta, koska en ole vielä tavoitepainossa, nämä on kaikki vain väliaikaisia. Oon jättänyt kokeilematta liikuntaharrastuksia, koska niitäkin varten olis varmaan parempi olla hoikempi. Oon jättänyt tapaamatta ihmisiä, koska en halua että he näkee mut viisi kiloa aiempaa painavampana.

Monessa tutkimuksessa on todettu dieettien olevan huono tapa painonhallintaan, sillä monesti laihduttaneet henkilöt päätyvät saamaan kilonsa takaisin, joskus korkojen kanssa. Useat peräkkäiset dieettikierrokset johtavat hurjaankin painon heittelyyn, joka voi olla jopa yhtä haitallista kuin vain yhden kerran lihominen, ja lisäksi joka kierroksella onnistuu hävittämään lisää rasvatonta massaa. Parasta olisi löytää ruokavalio joka on oikeasti mielekäs, sekä liikuntaa josta oikeasti nauttii. Minäkin tiedän tämän, kyllä mä oon ne tutkimukset lukenut, mutta oon silti tehnyt jotain aivan päinvastaista.

Terveitä ajatuksia kehosta? Olis hauska sanoa, että nää oli sitä teini-iän tuskaa, mutta yhä yks mun lemppari haaveiluaiheista on kuvitella oman kehon olevan muovailuvahaa, josta voi ottaa pois jostain kohdista ja vaan siirtää se muualle tai pois kokonaan.

Miksi nämä vaatteet on vielä mun kaapissa? Ideana on ihana, että mahtuisin niihin, mutta haluaisinko sitä mielentilaa joka mulla tuossa mekossa oli. Muistelen, miten söin kouluruokailussa kielletyn näkkärin, ja se piti oksentaa. Kielletyn näkkärin. Mitä helvettiä? Samalla terkkari kehuu pudotetusta painosta, kuten koko ympäröivä maailma, ihanaa!

No, se on selvää häiriökäyttäytymistä, mutta tämän myötä mietin mun myöhäisempiä, "terveitä elämäntapamuutoksia": punnitaan kaikki syöty ruoka, koska täytyy olla aivan varma että kaikki kalorit on laskettu, muuten on riskinä että oikeasti syökin enemmän kuin kuluttaa. Banaani oli mulle samalla tasolla karkkien kanssa vielä pari vuotta sitten, koska "hirveästi hiilareita ja turhia kaloreita, ei se ole optimaalinen ruoka lihavalle." Ketoosiajoilta iskostui hyvin mieleen "huonot hiilarit" ja makrojen pakonomainen tarkkailu. Oliko mikään näistä lähelläkään sellaista ruokavaliota, jolla jaksaisin, tai vielä enemmän: jolla kukoistan? Ei, ei todellakaan. Mutta ne toimi jollekin, ja mä halusin kipeästi että ne toimis myös mulle.

Aloin ensimmäiselle dieetilleni 15-vuotiaana. Sen jälkeen oon kerryttänyt tuhottoman määrän tietoa ravitsemuksesta, ihmiskehosta, biokemiasta, liikunnasta, soluista, kaikesta mahdollisesta. Enkä silti, vieläkään osaa kuunnella mun kehoa. En osaa syödä normaalisti, niin etten ajattele sitä. En tajua, miten ihmiset "vaan syö." En osaa olla tyytyväinen siihen, mitä olen tällä hetkellä, tai siihen mitä saavutan. Välillä oon yrittänyt ajatella positiivisesti mun kehosta, tausta-ajatuksena että jos vaan saan mun kehon vähentämään stressihormoneita, varmasti painokin putoais paremmin.

Tässä minä ensimmäisen kuvan mekossa, mutta 10 kiloa painavampana. Lempitapa puristella ja tökkiä pömpöttävää vatsaa, joka kymmenen kilon muutoksesta oli tullut.

Nyt ajattelen, että kyllä olisin tyytyväinen kehooni, jos se vain olisi sama kuin silloin kun olin ensi kertaa tuossa mekossa. Ymmärtäisin nyt, että se on riittävä ja upea saavutus. Mutta kävisikö näin? Silloin kun ensimmäistä kertaa pudotin painoa, mun tarkoitus oli olla tyytyväinen kun pääsen siihen lievästi lihavan painoindeksin ylärajaan. Sitten siitä vielä viisi kiloa. Ja vielä toiset viisi. Ja no sitten se normaali painoindeksi oli jo niin lähellä, pakkohan sinne on päästä, viimein! Ja tiedän, että jos olisin siihen päässyt, seuraava tavoite olisi ollut normaalin painoindeksin keskellä. Ja siitä taas alaspäin.

Voiko tässä siis koskaan voittaa? Mä oon pikkuhiljaa yrittänyt voittaa näitä mielentiloja mm. menemällä testaamaan liikuntaa, jota haluan, enkä enää jätä kahveja väliin sen takia että saatan syödä siellä pullaa. Vegaaniksi alettuani oon alkanut purkaa mun pelkoruokien listaa, syönyt hyvällä mielellä muitakin hedelmiä kuin omenoita, eikä perunakaan tunnu enää pieneltä paholaiselta joka tuhoaa mun elimistön välittömästi. Vuoden alussa ajattelin, että haluan nyt viimein ostaa sen kylpyammeen josta oon kauan haaveillut, ja tulee iso palkka. Ensiajatus oli myös, että jospa se ois vaikka tavoitepalkinto, sitten kun oon laihtunut 10 kiloa?

Miksi mun pitää ansaita joku kylpyamme laihtumalla? Oon selvinny hirveestä viime vuoden ryöpytyksestä, ja heti siitä selvittyään pitäis laittaa jo uudet tavoitteet? Ja miksi sen tavoitteen pitää aina liittyä painoon?

Kylpyammeen ostin heti palkkapäivänä. Mekkoa en vetänyt päälleni, tiedän ilmankin että se ei vieläkään ole mun kokoani. En silti kyennyt heittämään sitä kierrätykseen: lastasin kaikki turhan pienet, mutta ihanat, vaatteet yhteen pussiin, jonka vien talteen varastoon. Jos joskus käy niin, että koko sopii, ne on siellä odottamassa, mutta ei niiden pitäis olla apuvälineitä itsensä pilkkaamiselle ja haukkumiselle.

Mitä tälle koko asialle pitäis tulevaisuudessa tehdä, sitä en vielä oikein tiedä, mutta ensimmäistä kertaa aidosti uskon, että kiloja pudottamalla musta ei tule maagisesti tyytyväinen kehooni, vaan se ajatus lähtee jostain muualta. Uusi, tiukempi ruokavalio ei taida olla vastaus (tälläkään kertaa).